tiistaina, maaliskuuta 04, 2008

 

Conclusion


24.2.2008. Singapore -> Bangkok -> Stockholm -> Tampere

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Taas on aika jättää haikeat hyvästit. Tähänkin tottuu. Kaksi vuotta sitten Cape Townissa oli vaikea pidätellä itkua, matkan loppuminen tuntui silloin siltä, että elämä loppuu. Viime vuonna Kambodza teki meihin niin suuren vaikutuksen että sieltäkin tuntui vaikealta lähteä pois. Nyt matkanloppumistuska ei ehkä ole ollut niin suunnatonta, Singapore kun on sellainen hubcity että jos nyt edes jonkinlaista matkustelutahtia pitää yllä niin sinne varmasti palaa vielä joskus. Malesiaan tiedämme menevämme uudelleen koska siellä olo jäi nyt niin tyngäksi Mikon sairauden takia. Uusi-Seelanti oli tällä kertaa vain pieni pyrähdys. Olemme päättäneet mennä sinnekin joskus pitkäksi aikaa, vuokrata siellä asuntoauton ja kiertää kauniin maan luonnonnähtävyyksiä hiljaiseen tahtiin. Tyynenmeren saarille voi palata vielä jos maailmanympärimatkalle vielä joskus lähtee, useat rtw-lennot kun menevät helposti sieltä kautta. Ja USA:ssakin on vielä paljon näkemättä, kuten New England ja maan keskiosan luonnonpuistot.

Toisaalta tämä matkan loppumisesta aiheutuvan tunteilun puute vähän häiritseekin. Onko niin, että kaikkeen tottuu niin, ettei mikään sitten enää tunnu miltään. Toisaalta, Lontoossa matkusteltuamme ainakin pari kertaa vuodessa siitä on muodostunut yksi osa elämää. Kaupunki on ihan yhtä rakas kuin aina ennenkin, mutta se on jo niin tuttu, että mitään suuria kiksejä sinne meneminen tai siellä oleminen ei aiheuta. Onneksi paikat eivät maailmasta matkustelemalla lopu ja meidän onneksemme meiltä on näkemättä vielä paljon kulttuureita ja paikkoja joista meillä ei oikeastaan ole hajuakaan. Niihin pääseminen on vain näillä helpoilla ja suht edullisilla maailmanympärilipuilla hankalaa, koska suurin osa lennoista edellyttää tiettyjen isojen hub-kenttien kautta lentämisen.

Emme ole vielä seuraavaa kaukomatkaa päättäneet, mutta mahdollisuuksia on rajattomasti jos vain terveys ja lompakko sallivat.

Paluumatka meni hyvin normaalisti ja ajallaan Bangkokin ja Tukholman kautta Tampereelle.

 

Last Night´s Pub Crawl


23.2.2008. Singapore

Meillä oli tarkoitus löytää kannettavaan tietokoneeseen uusi akku. Kone on kaksi vuotta vanha, uutena akku kesti 6 tuntia, nyt enää reilun tunnin. Koneiden keskimääräinen käyttöikä tämän nykyisen päivityshelvetin aikana on n. 3 vuotta. Suomessa Sonyn kannettavien akkuja lisävarusteena saa vain maahantuojalta tilaamalla ja hinnaksi saattaa tulla yli 200 euroa. Singaporen suurin tietokonetavaratalo Funan Digital Life Mall ei pidä myöskään hyllyssä mitään kannettavien tietokoneiden akkuja. Pitäisi siis mieluummin ostaa uusi kone. TODELLA JÄRKEVÄÄ !!! Koneet olisivat täysin käyttökelpoisia ainakin viisi vuotta ja jos on hyvä säkä eikä mitään mekaanista tai elektronista vikaa tule, niin vaikka pidempäänkin. Ikuinen päivittämisen pakko vain vanhentaa koneet koko ajan nopeammin ja nopeammin. Olisiko aihetta luopua moisesta kierteestä vapaaehtoisesti ??? Harkintaan menee.

Ärsytyksen laannuttua kävelimme Chinatowniin jossa vietimme iltapäivän tehden tuliaisostoksia. Chinatownin shopping mallit ovat kansanläheisempiä ja vähän suttuisempia mutta jotenkin mukavampia kuin Orchard Roadin kauppapaikat. Singaporen asukkaista 75% on kiinalaisia joten Chinatownkin on suuri. Ostosten jälkeen käppäilimme pienen lenkin ja päädyimme jälleen Boat Quayyn jossa on vieri vieressä mukavia joenvarsiravintoloita. Poikkesimme jälleen Penny Blackissa jossa nautimme myös juustolautasen.

Iltasella osallistuimme pubikävelylle joka opasti melko pienellä alueella tehdyn tepastelun aikana Singaporen historiaan ja tietenkin muutamaan pubiin joista parissa olimme jo omin päinkin käyneet. Kävimme myös Asian Civilisation Museumissa pienellä ekskursiolla. Mukana olleesta porukasta kävelyn jälkeen seuraamme jäi Australian Canberrasta kotoisin oleva James, jonka kanssa istuimme iltaa pikkutunneille saakka Molly Malonessa ja Penny Blackissa.

 

Zoo


22.2.2008. Singapore

Singapore on saari, kaupunki ja maa. Malesia perustettiin vuonna 1963 liittämällä olemassa olevaan Malayaan Singapore, sekä Borneolla olevat Sarawakin ja Sabahin alueet. Singapore jättäytyi tästä liitosta kuitenkin pois jo heti kahden vuoden päästä 1965 ja on siitä lähtien ollut itsenäinen valtio.

Eläintarhaan menimme tänään. Se sijaitsee saaren keskiosassa ja sinne täytyy mennä ensin metrolla ja sitten vielä bussilla. Singapore Zoo on yksi parhaista näkemistämme tarhoista jossa suurin osa eläimistä tuntuu olevan hyvissä käsissä. Vain orankien pieneltä vaikuttavat asuimistot saivat meidät vähän mietiskelemään. Vietimme tarhassa koko valoisan ajan päivästä ja tapasimme jääkarhuja, sarvikuonoja, valkoisia tiikereitä, monenlaisia apinoita ja kenguruitakin vain muutamia mainitaksemme.

Paluumatkalle otimme taksin ja pyysimme sen ajaa Singaporen suurimmalle ostoskadulle Orchard Roadille. Mukava kuljettaja rupatteli koko matkan ja kehui maataan. Täytyy sanoa että yleensä tuollaista kehumista on jotenkin myötähäpeällistä kuunnella, mutta tuo kaveri ei tuntunut kyllä yhtään liioittelevan.

Orchardilla poikkesimme Bordersilla ja HMV:llä. Jos harrastaa retail therapya niin Orchard Rd on vallan oiva paikka siihen, mutta liikkeet ovat pääosin samoja kuin missä tahansa muuallakin englanninkielisessä maailmassa. Niitä on vain pienellä alueella enemmän kerralla. Onneksi sivukujalta löytyi mukava Emerald Hill jossa on vieri vieressä pieniä baareja. Kylmä Heineken maistui puiden siimeksessä Alley Barissa uskomattoman hyvältä päiväntasaajan kosteassa helteessä.

Otimme metron Somersetin asemalta ja suunnistimme Chijmes-keskittymään joka on korttelin kokoinen läjä ravintoloita ja viihdepaikkoja keskellä Colonial Districtia. Söimme Hog´s Breath Caféssa ja matkalla hotelliin piipahdimme vielä Intercontinental Hotelin aulassa olusilla.

 

Lion City


21.2.2008. Kuching, Malaysia -> Singapore

Lento Kuchingista Singaporeen kestää vain vähän yli tunnin. Kuchingin kenttä näytti aika neuvostoliittolaiselta, ainakin jos vertaa Singaporen Changiin jota täytyy nyt vielä kolmannen kerran kehua. Otimme taksin Changista ja pyysimme ajamaan netistä varaamaamme South East Asia -hotelliin Singaporen Colonial Districtille. Lähestyessämme aluetta kuski alkoi kysellä että mistä olimme varanneet ja minkälainen hotelli meille on luvattu. Kerroimme että Lonely Planetin suosituksesta olemme varanneet keskitason turistihotellin joka on hyvällä paikalla. Kuski ei meinannut millään löytää perille vaikka meillä oli täydellinen osoite. Hotelli sijaitsee keskellä kävelykatua jossa on päiväsaikaan ainaiset markkinat. No ihmekös. Ilmeisesti ketkään länsimaalaiset eivät koskaan yövy täällä keskitason hotelleissa. Eikä siellä hotlassa kyllä muita kaukasialaista rotua edustavia ollutkaan. Singapore on Aasian yleiseen hintatasoon nähden kallis kaupunki ja meitä nyt ei vaan huvita maksaa yöstä 150 euroa jos käymme hotellissa vain nukkumassa.

Otimme parin tunnin nokoset ja lähdimme katsastamaan kaupunkia. Stamford Rafflesin brittiläiseksi kauppatukikohdaksi vuonna 1819 perustama kaupunki näytti jo ensi silmäyksellä miellyttävältä. Nykyään se näyttää pääosin todella modernilta mutta siisteys ja jämptiys viehättää jollain ihmeellisellä tavalla. Poliiseja ei näy katukuvassa, heitä on vain siviiliasuisina. Rangaistukset pienistäkin rikoksista ovat niin kovia ettei ketään huvita juuri rikolliselle polulle lähteä. Purkkaa on saanut syödä vasta parin vuoden ajan, roskaamisesta ja syömisestä julkisissa kulkuneuvoissa sekä jaywalkingista (kadun ylittäminen ei-suojatien-kohdalta) napsahtaa reilut sakot ja huumeiden kauppaamisesta saa aina kuolemantuomion.

Kävimme ensin Lot, Stock & Barrell -pubissa, söimme amerikkalaistyylisessä Seah Street Delissä, pistäydyimme tietenkin Raffles -hotellin Long Barissa nauttimassa Singapore Slingit (drinkki on muuten keksitty tässä baarissa), ja Boat Quayssa poikkesimme vielä Penny Blackissa ja Molly Malonesissa.

 

Bako


20.2.2008. Bako National Park / Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Aikainen herätys ja matka yhteen Borneon suosituimmista luonnonpuistoista alkoi. Puistoon mennään veneellä, järkeviä tieyhteyksiä niemimaan kärjessä olevaan puistoon ei ole. Oli hieman sateinen aamupäivä ja oppaamme Lee kertoi että välttämättä ei kannata lähteä, sillä sateella kaikki trailit ovat liukkaita ja maanvyörymiäkin saattaa tapahtua ja eläimiäkään ei aina sateella nähdä. Monet satamassa olleista turisteista siirsivätkin puistovierailua myöhempään ajankohtaan. Me päätimme kuitenkin mennä, sillä tämä olisi viimeinen päivämme Borneolla anyway. Samaan veneeseen lähti myös australialainen meidän ikäisehkö pariskunta.

Rajun laskuveden vuoksi Bakoon pääsemisessä oli omat mutkansa. Moottoriveneellä ei pystynyt ajamaan läheskään perille asti. Kuski sitten astui veneestä ja veti sitä perässään pitkän matalan osuuden ja kävelyä hiekkarannallakin jäi useampi sata metriä ennenkuin olimme perillä. Ennen lähtöämme varsinaiselle kävelytrailille ihastelimme puiston headquartersin ympärillä käyskenteleviä makaki-apinoita ja puussa asustavaa käärmeäitiä poikasineen.

Täälläkin meillä oli hyvä säkä. Lähes heti lähdettyämme trailille näimme silverleaf-apinoita ja proboscis monkey eli nenäapinoita. Kaverit pyyhälsivät puiden latvustoissa ja tuijottivat meitä sieltä yhtä paljon kuin me niitä. Todella inhimillisen oloisia tyyppejä ovat nämä nenäapinat. Lajia tavataan ainoastaan Borneon saarella. Orankeja taas elää sekä Borneolla että Sumatran saarella Indonesiassa.

Varsinainen walking trail oli aika ryteikköä, välillä joutui kiipeämään puiden juuria pitkin ja välillä sai varoa ettei liukastu liukkailla kivillä sukkuloidessa. Pikkusen ehkä hurjaa touhua varsinkin jos on toissapäivänä päässyt sairaalasta, mutta ei liian rankkaa kuitenkaan. Määränpäässä Telok Baku-poukamassa pidimme mukavan huilitauon merenrantaan rakennetussa majassa.

Käveltyämme samaa reittiä takaisin meitä odotti vielä buffet-ruokailu. Sairaalaruoan ollessa vielä tuoreessa muistissa malesialainen ruoka ei vieläkään ihan saanut vettä herahtamaan kielelle. Näimme vilauksen myös puistossa asuvasta valtavasta siasta ennenkuin lähdimme veneellä takaisin satamaan josta bussikuljetus hotellille lähtee. Tällä kertaa vesi oli taas noussut ja venekyyti oli ehkä hurjinta mitä olemme kokeneet vesillä. Välillä vene lensi aaltojen välissä ja kuski todellakin ajoi laineiden harjalla. Näytti siltä, että homma vaatii jonkun verran harjoittelua ennen kuin turisteja pääsee kyytiin. Bakon retki oli ehdottomasti yksi koko matkan helmistä. Onneksi kerkisimme tekemään sen.

Hotellilla hetken elbailtuamme kävelimme Kuchingissa Sarawak Riverin rantaa pitkin. Kuchingin kaupunki vaikuttaa todella nätiltä ja esimerkiksi tuo rantabulevardi on hienosti rakennettu ja sen varrelle pystytetään iltaisin lukemattomia kojuja jotka myyvät syötävää ja juotavaa. Pistäydyimme Main Bazaar-kauppahallissa joka myy lähinnä matkamuistoja ja vaatteita, istuimme muutaman oluen ajan Khatulistiwa Caféssa ja myöhemmin söimme Orchid Garden -ravintolassa välttävät illalliset ja nautimme erinomaiset Longhouse-cocktailit lobby barissa.

 

Orang Utan


19.2.2008. Damai Beach -> Semenggok Wildlife Reserve -> Holiday Inn, Kuching

Hieman jäi harmittamaan lähteä Damai Beachin hotellista kun emme kerinneet siitä oikeastaan yhtään nauttia. Hotellissa olisi ollut kaikki mahdolliset fasiliteetit, runsaasti ravintoloita ja sieltä olisi ollut helppo varailla ja toteuttaa retkiä Borneon eri nähtävyyksiin. No, eipä sitä sairautta kai voi koskaan ennustaa, se tulee jos tulee paikkaan ja aikaan katsomatta.

Matahari Toursin ylitsepursuavan nauravainen opas haki meidät matkalle Semenggokin wildlife reserveen joka pitää huolta villeistä orangeista. Orangit tarvitsevat vuodenajasta riippuen ylimääräistä ihmisen antamaa ravintoa pärjätäkseen hyvin supistuneilla / supistetuilla elinalueillaan. Oli hienoa seurata kun kaverit tulivat ruokailemaan. Mahtavia otuksia olisi tuijottanut mielellään vaikka kuinka pitkään. Meillä kävi hyvä säkä, nimittäin näimme ainakin 6 eri orankia. Joskus ne eivät saavu syömään lainkaan jos niillä on ruokaa riittävästi omasta takaa.

Käkättävä opas heitti meidät sitten matkatavaroinemme Kuchingin Holiday Inniin. Uskaltauduimme lobby bariin nauttimaan pitkästä aikaa yhdet oluet. Teimme pikaisen kävelyn hämärtyvässä kaupungissa ja ruokailimme viereisen Crowne Plazan ravintolassa.

 

Free as a bird


18.2.2008. Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Mikko:

Lääkäri kävi heti aamulla kertomassa ilouutisen että kuume ja verenpaine ovat laskeneet siinä määrin että voin häipyä. Sain mukaani kasan lääkkeitä ja Jarna kävi sairaalan toimistossa maksamassa kohtuullisen laskun jonka onneksi saa vakuutuksesta takaisin. Otimme taksin ja istuessani takapenkillä minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt vankilasta. Tosin en ole koskaan ollut vankilassa, mutta luulen, että kokemuksessa voi olla jotain yhtäläisyyttä.

-----------------------

Hotellimme lähistöllä Damai Beachilla sijaitsee myös Sarawak Cultural Village, joka on yksi "pakollisista" nähtävyyksistä lähialueella. Vaikka Mikon olo oli vielä vähän ankea niin päätimme lähteä jotta kerkiäisimme muutamassa päivässä nämä ihan pakollisimmat kohteet nähdä Borneolla. Villageen oli rakennettu tyylikkäästi Sarawakin kaikkien kansojen asumuksista autenttinen näyttely. Tarjolla oli ns. pitkätaloja jotka ovat täällä päin suosittuja asuintapoja. Yhdessä talossa saattaa asua sata ihmistä tavallaan saman katon alla. Taloissa oli myös kyseisten kulttuurien edustajia kertomassa tavoistaan ja historiasta. Mikko kokeili puhallusputkella ampumista ja Jarna houkuteltiin mukaan perinteiseen tanssiin/leikkiin jossa piti väistellä liikuteltavia puukeppejä. Kierroksen lopuksi oli tarjolla vielä puolen tunnin teatteriesitys jossa oli paikallista musiikkia ja tanssia. Kulttuurikylä on kyllä hienosti rakennettu ja se on erittäin suositeltava nähtävyys jos täällä päin liikutte.

Illalla kävimme syömässä hotellimme Café Satang -ravintolassa pizzat. Kokemus oli tervetullut tuon paripäiväisen paastoamisen jälkeen.

Varasimme tänään myös huomiseksi matkan Semenggok Wildlife Reserveen, jossa yleensä näkee orankeja.

 

Hospitalized


17.2.2008. Timberland Medical Centre, Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Mikko:

Minusta otettiin verenpaineen mittauksia pitkin päivää. Jarna kävi hakemassa vähän luettavaa ja syötävää läheisestä ostoskeskittymästä. Aika ei ole varmaankaan koskaan kulunut niin hitaasti kuin tänään. Muilla oli ilmiselvästi hauskaa koska me toimimme samalla nähtävyyksinä. Sänkyni oli huoneen perällä ikkunan vieressä. Kaikki vierailijat ja muut potilaat kävivät katsomassa meitä. Sängyn ympärille sai vedettyä kyllä verhon, mutta nenäkkäimmät vetivät senkin syrjään. Nyt tiedämme mitä on olla erilainen.

Tosiaan muuten puitteet olivat ihan ok, lääkäri selkeästi asiantunteva ja muu henkilökuntakin pääosin oikein mukavaa, mutta ruoka !!! Sairaalaruoasta nyt tunnutaan valittavan missä päin maailmaa tahansa, mutta katson nyt oikeudekseni arvostella tätä moskaa mitä Timberlandissa tarjottiin. Ensinnäkin safka oli lähes kylmää, aina oli muovikelmuun pakattu kasa riisiä ja jotain lientä jossa oli kananpaloja. Tosin noista paloista n. 98% oli luuta joten mä en oikein lämmennyt tälle kulinaariselle nautinnolle. Kaikenlisäksi koko hoito oli maustettu jollain korianterin tapaisella, jota inhoan. Pelkkä hajukin alkoi oksettaa tämän päivän iltana niin että meinasi itku päästä. Mietin että jos en saa syötyä tai nukuttua niin sairaalassa olo on melko turhaa. Päätin että jos en huomenaamuna pääse pois niin lähden väkisin. Illalla oli taas sama vierailurumba ja minä kihisin kiukusta.

 

Timberland


16.2.2008. Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Ja ei se kuume laskenut vieläkään. Iltapäivällä päätimme ottaa taksin ja matkata Lonely Planetin suosittelemaan Timberland Medical Centreen.

Mikko:

Ulkomailla lääkäriin lähteminen on mulle ainakin jonkin asteinen kynnys, mutta nyt tuntui siltä että tämä tauti ei ilman kovempia lääkkeitä lähde mihinkään. Nyt jälkeenpäin kirjoittaessa ajattelen, että olisi pitänyt mennä sinne jo paria päivää aiemmin.

Kiinalainen lääkäri vaikutti pätevältä ja tuntui näkevän jo silmistäni että mistä on kysymys. Verenpaine oli noussut myös yllättävän korkeisiin lukemiin ja sen vuoksi lekuri päätti ottaa minut tarkkailuun sairaalaan. Onneksi Jarna sai jäädä sinne myös kanssani. Eipä tullut otettua hotellista mitään lukemista mukaan eikä hospitaalissa ollut myöskään ensimmäistäkään telkkaria, ja olisi olo varmasti ollut muutenkin yksinäinen. Ystävällinen hoitsu toi Jarnalle sitten sellaisen natisevan lepolassen ja petivaatteet, hyvä niin. Sain sitten antibiootteja ja hirveän kasan muitakin lääkkeitä joista en edes tiennyt mitä ne olivat. Olo alkoi helpottua lähes heti. Nukkuminen oli vain hankalaa koska sänky ei ollut mikään ergonomisen suunnittelun riemuvoitto ja vierailevat kiinalaiset pitivät meteliä yli yhteen asti yöllä. Niin, siis suurin osa Sarawakin osavaltion asukkaista on kiinalaista alkuperää. Heistähän monet ovat kauppiaita ja koska kaupat sulkevat ovensa vasta myöhään illalla heillä on aikaa tulla sairaalaan vierailemaan vasta lähempänä puolta yötä. Välillä tuntui että potilashuoneessa oli ainakin 60 henkeä.

 

Still ill


15.2.2008. Holiday Inn, Damai Beach, Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Tämä päivä meni edelleen kuumeen kourissa hotellin sängyssä. Ulkona oli melko synkkää ja valtava myrskytuuli ajoittain piti pelottavaa meteliä. Lämmintä siellä pihalla silti oli, eikä hirveästi satanutkaan. Sisältä katsottuna ulkoilman tila näytti paljon synkelmältä. Onneksi tv:stä näkyi joku Star Cinema-kanava josta tuli ihan säällisiä elokuvia koko päivän. Tuli nähtyä ainakin "Walk the line" ja scifisplatteri "Slither". Jarna kävi hakemassa välillä syötävää hotellin delistä. Tavallaan ihan kiva lepopäivä jos Mikon 36:n ja 39:n välillä poukkoilevaa kuumetta ei lasketa. Päätimme lähteä huomenna lääkärin pakeille jos aamulla vielä on lämpöä.

 

Higher fever


14.2.2008. Singapore -> Damai Beach, Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Changin kenttä todellakin on erinomainen. Jokaisessa pisteessä on tarpeeksi henkilökuntaa, jonottamaan ei joudu paria minuuttia pidempään. Turvatarkastus on vasta jokaisella gatella erikseen joten sitä hillitöntä hässäkkää ei tule missään vaiheessa. Ostos- ja ravintolakäytävät ovat kotoisan avaria, kokolattiamatto ja lämmin sisustussuunnittelu tekee uskomattoman paljon verrattuna yleiseen kliinisyyteen mikä länsimaailman kentillä yleensä vallitsee.

Mikko:

Päätin että jos kuumetta vielä tänään on niin sitten täytyy ottaa se lääkärini suosittelema kahden päivän paussi tosissaan ja maata vain sängyssä juoden litrakaupalla nesteitä ja syömällä lähes yliannostus parasetamoolia. Taksimatka Kuchingin kentältä Damain hotellialueelle kesti lähes tunnin ja kun pääsin lysähtämään sängylle, kuumetta oli jo 39. Kunnon unet ja lääkkeet helpottivat jälleen oloa niin että illalla tuntui taas lähes terveeltä pientä nuhaa lukuun ottamatta. Kävimme myöhemmin sentään hotellin yhteydessä olevassa Trees Caféssa illallisella.

 

Sling in Changi


13.2.2008. Auckland, New Zealand -> Changi Village, Singapore

Hyvin nukutun yön jälkeen flunssa oli tipotiessään, ainakin siltä tuntui. Vähän ehkä höntti olo. Palautimme auton ja lähdimme kohti uusia seikkailuja jälleen kymmenen tunnin lennolla Singaporeen. Emme olleet tarkistaneet tuota lentoaikaa ja jotenkin oli sellainen mielikuva ettei matka voi olla niin pitkä, mutta Australiasta ja Uudesta-Seelannista puhuttaessa mittasuhteet ja etäisyydet ovat joskus vaikeasti arvioitavissa. No, koneessa oli aikaa katsoa elokuvia ja kuunnella musiikkia.

Changi Airportia ei turhaan ole ylistetty maailman tehokkaimmaksi. Koneen touchdownista meni ehkä 15 min ja olimme jo taksissa matkalla hotelliimme joka sijaitsee ihan kentän lähistöllä. Harmi että tässä hotellissa oleilua tuli vain vähän aikaa. Tarjolla olisi ollut spata ja monia erilaisia ravintoloita sun muuta. Päätimme käydä Singapore Slingit juomassa kuitenkin yömyssyksi.

Ja kyllähän se kuumekin sitten taas nousi.

 

Kauri


12.2.2008. Opononi -> Auckland, New Zealand

No niin, olisi pitänyt varmaankin hoitaa se orastava flunssa pois. Mikko heräsi aamulla yli 38 asteen kuumeeseen. Jarna kävi neuvottelemassa extended check-outin ja lähdimme vasta yhden aikoihin ajelemaan, jotta jäisi aikaa levätä. Edelleenkin kuumeen sai laskemaan aina Panadolilla sun muilla, mutta sepä nousi päivän aikana moneen kertaan uudelleen.

Jaksoimme kuitenkin käydä vielä Omaperessa turisti-infossa jossa pyörii nonstoppina dvd:lle koostettuja vanhoja filmejä Oposta. Suomestakin hyvin tuttuun 50-luvun tyyliin tehdyt dokumenttifilmit olivat hauskoja ja liikuttaviakin. Mistä kumpuaa se ihmisen uteliaisuus kaikkea "erilaista" kohtaan? Näytti huvittavalta kun pieneen parinsadan asukkaan kyläskuntaan tulee bussilasteittain väkeä katsomaan lasten kanssa leikkivää delfiiniä.

Ajoimme edelleen saaren länsipuolta hiljalleen kohti Aucklandia. Matkan varrella poikkesimme katsomassa Tane Mahutaa, maailman suurinta kauri-puuta. Australiassa ja Amerikassa olemme nähneet muutamia todella isoja puita mutta tämä oli ihan eri kaliiberia. Sykähdyttävä näky. Koko Pohjois-Saaren pohjoinen osa oli aikoinaan kaurien peitossa, mutta brittiläiset "hyödynsivät" lähes kaiken maan tasalle ja kaurista tehdyt huonekalut ja muut esineet olivat ylen suosittuja Viktoriaanisessa Englannissa ja Uuden-Seelannin ylimystön kesken. Tästä kaikesta kertoi myös lähellä Whangareita Mahakoten kylässä oleva Kauri Museum. Mielenkiintoisesta museosta ostimme matkamuistoksi myös kaurista tehdyn moalinnun.

Viimeiset siemaisut vuoristoisia "Middle-Earthin" maisemia. Mikolla alkoi jo olla vähän tuskalliset oltavat kun lähestyimme Aucklandia. Kaupungin hotelleissa oli kova käyttöaste tänään jostain syystä, mutta saimme viimeisen huoneen Green Park Motellista Mt. Edenin ja Epsomin kaupunginosien tuntumasta. Kävimme naapurihotellissa syömässä illallisen ja pakkailimme huomista lentoa varten ja toivoimme että tuo kirotun flunssa menisi ohi.

 

Opo


11.2.2008. Kaitaia -> Cape Reinga -> Opononi, New Zealand

Tankki täyteen bensaa ja Kaitaiasta vielä satakunta kilometriä pohjoiseen Cape Reingaan, Maorien pyhälle alueelle, jossa he uskovat kuolleiden ihmisten sielujen erkaantuvan lopullisesti. Kaitaiasta lähdettyämme maisema muuttui vähitellen aina vain autiommaksi, gsm-kenttä hävisi ja kauppoja ja bensa-asemia ei enää näkynyt. Lukemattomat turistibussit tekevät kuitenkin päivittäin matkoja Cape Reingaan. Paikka on kyllä ihan hieno, mutta pahasti turistoitunut. On näissä maan "äärissä" ja merien yhtymäkohdissa kieltämättä aina jotain mystistä ilmassa.

Vierailumme oli aika lyhyt, kävimme vielä paluumatkalla katsomassa Ninety Mile Beachin hiekkadyynejä. Taas yksi lisä Uuden-Seelannin hyvin monimuotoiseen luontoon.

Söimme Awanuissa lounaan Big River Caféssa ja jatkoimme kohti etelää saaren länsipuolelta. Kohukohun ja Rawenen väli täytyi mennä lautalla ja osuimme paikalle vähän liian ajoissa joten lauttaa odotellessa kerkesi ottamaan hyvät tirsat. Mikko nukahtikin samantien, liekö vieläkin orastavalla flunssalla jotain tekemistä asian kanssa.

Saavuimme alueelle jossa on lähekkäin kaksi pientä asutuskeskusta, Opononi ja Omapere. Kartoitimme majoitusvaihtoehtoja ja kävimme Omaperessa näköalakävelyllä niemenkärjessä josta koko alue näkyi mahtavasti. Majoituimme sitten Opononiin.

Opononi tuli tunnetuksi kesällä 1955-56 siitä kun villi delfiini ilmaantui kaupungin lahdenpoukamaan ja alkoi leikkiä siellä uivien lasten ja kalastajien kanssa. Kaupunkilaiset ristivät eliön Opoksi ja uutinen kiiri kohta kautta maan ja näin Opononin township sai oman osansa "of 15 minutes of fame". Kaupunkiin valui turisteja bussilasteittain katsomaan tätä luonnonoikkua. Kesän lopulla Opo-parka löydettiin kuitenkin rantakivien välistä kuolleena. Ehkä se unohti tärkeät delfiinin taitonsa oltuaan liikaa ihmisten kanssa. Monien lasten mieliin tapaus jätti takuulla silti lämpimät muistot. Opo on haudattu kaupungin rantatien läheisyyteen ja viereen on pystytetty myös patsas "Opo, the friendly dolphin".

Hotellimme oli tällä kertaa oikein kunnon "motel unit" kaksine makuuhuoneineen ja keittiöineen. Lisäksi takaterassilta oli aurinkoiset näköalat merelle ja kerkisimmehän hetken loikoilla viltillä takapihan nurtsilla. Auringon laskiessa menimme rantaravintolaan ensin oluelle ja sitten syömään. Mukava paikka ja kiva ilta.

keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008

 

Dolphin Discoveries


10.2.2008. Paihia -> Russell -> Kaitaia, New Zealand

Eilen illalla jo buukkasimme delfiininkatseluristeilyn tälle aamupäivälle. Vaikeuksia oli vain päättää että mikä firma, valinnanvaraa kun oli rutkasti. Siinä on taas yksi tämän maan ”jutuista”. Turismista otetaan täällä kaikki irti. Jos jollakulla on pienikin firma joka tekee jotain joka saattaisi turistia kiinnostaa niin asiasta on painettu leaflet, joita on tarjolla kaikissa lähialueen turisti-infoissa ja sama mainos löytyy lukuisista eri firmojen painamista kirjasista jotka esittelevät maan tai maan osan matkailutarjontaa. Tämä on tietenkin hieno juttu. Tekeminen ei takuulla lopu kesken ja joku yöpymiskolokin yleensä löytyy vaikka nämä kesäkuukaudet ovatkin aikamoista sesonkia. Runsaudenpula on se toinen puoli. Mistä tietää mikä viidestä delfiininkatseluoperaattorista on paras? Täytyy vain luottaa intuitioon. Tällä kertaa ei olisi kannattanut. Sateisesta säästä johtuen Dolphin Discoveries päätti olla lähtemättä merelle ja käski hakemaan pääsymaksun hyvitystä. Kerkesimme juuri mukaan Kings-firman vastaavalle risteilylle joka lähti säästä huolimatta. Ja kannatti lähteä koska tunnin päästä aurinko jo paistoi. Ja delfiinejäkin näimme viljalti. Iloiset veijarit kävivät ihmettelemässä meitä yhtä paljon kuin me niitä.

Risteilyyn kuului myös pätkä avomerellä seilailua jonka ansiosta n. 10% matkustajista alkoi voimaan pahoin. Tämä ei liene mitenkään harvinaista. Lopulta laiva pysähtyi Uuden-Seelannin vanhimpaan kaupunkiin Russelliin. Tavallaan eristäytyneen sijaintinsa vuoksi kaupunki on säilyttänyt ns. olde-worlde-charminsa ja se muistuttaakin enemmän jotain Amerikan etelävaltioiden pikkukaupunkia. Söimme järkyttävän kokoisen aamiaisen ja käppäilimme kaupungissa tunnin verran ennen kuin jatkoimme matkaa pohjoiseen.

Matkan varrella pysähdyimme Kiwi Houseen, jossa olisi voinut myös majoittua caravan parkissa oleviin mökkeihin. Kuultuamme että kiwi ei ollut paikalla lähdimme pois. Tarjolla olisi ollut kiwien katselua videolta mutta se ei juuri nyt tuntunut ihan houkuttelevimmalta ajatukselta.

Saavuimme nukkuvaan Kaitaian kaupunkiin. Kyseessä on Uuden-Seelannin pohjoisin kaupunki, jossa majoituimme Historic Kaitaia Hoteliin. Sunnuntai-illan vuoksi kaikki paikat olivat menneet jo kiinni, mutta pikku harhailun jälkeen löysimme viehättävän ravintolan Bridge Cottagen jossa söimme illallisen.

 

Kiwi


9.2.2008. Port Vila, Vanuatu -> Paihia, New Zealand

Kissa oli oven takana heti kun heräsimme, liekö mirri ollut siellä koko yön.

ÄLÄ KOSKAAN VARAA LIIAN AIKAISIA LENTOJA !!! Mikäli Vanuatun halusimme nähdä, niin tämä uhraus oli tehtävä. Ylös 3.30, suihku, pakkaus ja hämärä lähtö lautalla ja taksilla. Kaupungilla oli vielä kova perjantai-illan meno päällä kun ajoimme sen läpi. Typeryyttä on myös noudattaa sanatarkasti kansainvälistä ohjetta olla kentällä 2 tuntia ennen lentoa. Kenttä oli hädin tuskin auennut ja check-in-virkailijatkin saapuivat vasta reilun puolen tunnin päästä. Mutta kuuliaisia suomalaisia kun olemme.

Lähes täysin unettomasta yöstä johtuen lento meni enemmän tai vähemmän unten siivillä. Onneksi Aucklandissa ei ollut ruuhkaa juuri lainkaan. Tongalaiset puupatsaat ja Vanuatulta ostettu puupossu olivat edelleen ok tuoda maahan. Ja sit vuokra-autoa hakemaan Apexin vuokraamosta.

Apex on hyvä esimerkki australialaisesta ja uusi-seelantilaisesta halpa-politiikasta. Firma tarjoaa ei-enää-ihan-uudenkarheita autoja puoleen hintaan verrattuna Avisin ja muiden isojen vuokraamoiden tarjontaan. Autoissa ei todellakaan ole mitään vikaa, mutta niillä on ajettu kenties jo lähemmäs 100000. Mitä sitten.

Halpapolitiikkaa on myös maissa valloillaan oleva backpacker-kulttuuri. Pienessäkin kaupungissa tai kylässä on aina useita backpacker-hosteleita ja b&b-majoituksia. Keskitasoa parempia hotelleita ei ole oikeastaan missään paitsi isoimmissa kaupungeissa ja niissäkin vain muutamia. Taas hyvä esimerkki; miksi hotellista pitäisi maksaa niin perkeleesti ja miksi sen pitää olla niin ”hieno” ?? Siellähän nukutaan.

Haimme läheisestä kaupasta lastin vettä, välipalaa ja Victoria Bitteriä ja lähdimme kohti Northlandia, Aucklandin pohjoispuolelle jäävää maan osaa. Ajoimme nätin Parnellin kaupunginosan läpi, siellä viime tiistaina kävelimme. Maisema alkoi muuttua parinkymmenen kilometrin päästä. Uusi-Seelanti on melkoinen. Maisema on hyvin monimuotoista. Välillä ajamme vuoristossa, välillä halki horisonttiin ulottuvien viherniittyjen, ylitämme lukuisia yksikaistaisia ”creekejä” ylittäviä siltoja. Moottoritiet loppuvat heti Aucklandin jälkeen eikä niitä muualla maassa taida ollakaan. Ei ole ihme että parisataa vuotta sitten skotit ihastuivat maahan. Se muistutti maisemaltaan heidän omaansa, mutta oli huomattavasti helpompaa viljelysmaata.

Kiwi on vain Uudessa-Seelannissa tavattava lentokyvytön sukupuuton partaalla oleva lintu. Se on yksi maan tärkeimmistä symboleista ja kansalaisten kiintymyksen kohde. Kutsuvat itsejäänkin kiweiksi. Kiwit ovat selkeästi todella ylpeitä maastaan ja kansalaisuudestaan. Heillä on ainutlaatuinen koti maailman laidalla, yksi maailman puhtaimmista ja toimivimmista yhteiskunnista. Silti ihmetytti Aucklandissa tiistai-iltana kun seurasimme käynnissä olevaa pubivisaa. Kyseessä oli jonkun sortin leffa- ja musavisa. Miltei kaikki kysymykset koskivat brittiläisiä artisteja ja näyttelijöitä. Onhan täältä lähtenyt kyseisiltä taiteen aloilta ainakin Crowded House, Peter Jackson ja Jane Campion tutuimmat mainitaksemme. Urheilun puolelta varmaan vielä enemmän mutta siitä me emme tiedä mitään. Jos suomalaista pubivisaa olisi kuunnellut niin ainakin puolet kysymyksistä olisi ollut suomalaisista aiheista. Eikö täällä sitten ole omia kotimaisia ”julkkiksia” tai mielenkiintoisia kulttuuri- tai viihdehahmoja ?? Jollakin omituisella tavalla nämä kiwit (ja aussitkin) pokkaavat vieläkin vanhaa emämaataan. Ja onhan Elizabeth II edelleen maiden virallinen hallitsija. Mielenkiintoinen yhtälö, mutta eipä tuota suhdetta varmasti kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää. Kiwi on muuten myös alun perin kiinalainen hedelmä, jonka uusi-seelantilaiset ”lanseerasivat”.

Saavuimme illan suussa alueelle nimeltä Bay of Islands ja kaupunkiin nimeltä Paihia. Majoituimme Casa Bella-nimiseen motelliin ja kävimme syömässä Peppercorn-ravintolassa ja ihmettelimme taas suomalaisen oloista kesää. Kuuman päivän jälkeen aurinko häipyy horisontin taakse ja tulee viileä.

 

Rocky road around Efate


8.2.2008. Port Vila, Vanuatu

Teimme tänään opastetun saarikierroksen Efaten (Vanuatun pääsaari) ympäri. Mukana olivat myös samassa hotskussa asuvat siskokset Melbournesta sekä ikihipin oloinen sairaanhoitajatar Gold Coastilta. Asfaltoitu tie loppui melko heti Port Vilan ulkopuolella. Aika muhkuista kyyti oli koko päivän ja vesakkomyrkyltä haisevassa pakettiautossa oli välillä vähän tukala olla, mutta oli kierros silti ainakin melkein hintansa väärti. Saarella ei ole Port Vilan lisäksi mitään muuta kauppakeskittymää, vain kyliä. Kylissä on usein kirkko (joka voi olla esim. avovaja jonne on laitettu alttari ja muutama tuoli) ja pieni kauppa, jonka ovi avataan silloin kun joku haluaa jotain ostaa. Kouluja on siellä täällä, mutta lapset saattavat joutua kävelemään päivässä seitsemättä tuntia päästäkseen kouluun ja takaisin. Hienoja maisemia kelpasi ihailla. Kuivan karuun ja tasaiseen Tongaan verrattuna Efaten saari on vehreä ja kumpuinen, juuri meidän mieleemme. Saaren pohjoislaidalla on hauska ”museo” jossa paikalliset myyvät toisen maailmansodan aikaisia löytöjä turisteille. Tarjolla oli esimerkiksi tyhjiä Coca-cola-pulloja sekä lentokoneen osia. Lähistöltä löytyy muuten paikka jonne USA upotti hirveän määrän käyttämättä ja myymättä jäänyttä sotakalustoaan 1940-luvulla.

Kierroksen jälkeen kerkisimme takaisin hotellille ”just in time for happy hour”. Söimme jälleen Roxyn raflassa ja menimme ajoissa nukkumaan. Toinen hotellin kissoista tuli seuraksemme vielä hetkeksi meidän omalle terassille.

 

Nakamal


7.2.2008. Port Vila, Vanuatu

Mikon maanantaina alkanut flunssanpoikanen ei vieläkään oikein ole talttunut. Onneksi meillä on roppakaupalla sekä kotimaasta tuotuja että matkan varrelta ostettuja lääkkeitä. Kunnon cocktaililla saa olon kuin olon korjaantumaan, ainakin väliaikaisesti.

Kävelimme Erakoria ympäri. Saarella asuu A.J.-niminen emakkosika, sekä pari kissaa ja koiraa. Koirista toinen, Roxy, muuten omistaa saaren ravintolan, Roxy´s Restaurantin. Saarella on myös ulkoilmakappeli jossa pidetään hääjuhlia, sekä pieni hautausmaa jonne on haudattu 1800-luvulla saarella asuneen lähetyssaarnaaja J.W.MacKenzien punatautiin menehtyneet vaimo ja kolme alle kaksivuotiasta lasta.

Lautturi heitti meidät vastarannalle josta sai kätevästi taksin kaupungin keskustaan. Vietimme siellä koko loppupäivän kiertäen kauppoja ja pubeja. Kävimme myös toisessa saariresortissa, Iririkissä, joka on hieman fiinimpi, mutta kasvottomampi kuin meidän paikka.

Illan hämärtyessä ajattelimme, että täytyyhän meidän maistaa kavaa, paikallista miestenjuomaa, jota tarjoillaan asiaan tarkoitetuissa tiloissa nimeltään ”nakamal”. Kävelimme kilometrin verran keskustan ulkopuolelle Chief´s Nakamaliin jossa oli meneillään jonkinsortin menot. Katselimme ensin aidan takaa epäluuloisesti. Joukossa oli myös muutamia valkoihoisia joten uskaltauduimme joukkoon. Meillä ei ole hajuakaan mikä tilaisuus oli, koska se oli juuri loppumaisillaan, mutta kava-jonoon menimme, yritimme tarjota korvaustakin, mutta ei sitä huolittu. Nautimme yrttijuomaherkut ulkoilmassa kielten turvotessa. Ei yksi lasillinen mitenkään päähän noussut, mutta kuvitella saattaa että kamalla on jonkinlainen vaikutus kun sitä enemmän kittaa. Kavaa tuotiin Eurooppaankin mutta se kiellettiin kun joku lääketieteellinen tutkimus osoitti, että se tuhoaa maksaa pitkällisen käytön johdosta. Nerokasta !!! Kohta jutulle tuli vanhempi alun perin australialainen nainen. Sanailtuamme niitä näitä hetken hän tarjosi kyytiä suosittelemaansa kiinalaisravintolaan kaupungin toiselle laidalla. Hieman enemmän kavaa nauttineen rouvan miehenpuoli tuli siihen sitten autolla ja menimme heidän mukanaan yhteen parhaista kinkkiruokaloista konsanaan. Paikka ei ollut sisustuksella tai muilla krumeluureilla pilattu, mutta ruoka oli sairaan hyvää.

Lautturia jouduimme hälyyttelemään muutaman kerran kun olimme palaamassa Erakoriin, mutta lopulta uninen ukko haki meidät perämoottoriveneellään. Mukava päivä.

 

The Happiest Place


6.2.2008. Auckland, New Zealand -> Port Vila, Vanuatu

Ja taas mennään eikä meinata. Päätimme taaskin nuukuuskohtauksen vallassa ottaa julkisen kulkuneuvon kentälle. Hienosta leafletista katsoimme että lentokenttäbussin pysäkki on ihan meidän kulmalla. Tovin sitä etsimme löytämättä. Yhdestä hostelista respa kertoi sitten että se pysäkki on ”tuossa kulmassa”, mitään kylttiä siinä ei ollut. Taksilla meno on kalliimpaa, mutta säästyypä kaikelta pähkimiseltä. Bussiin sisälle päästyämme alkoi laukkujensiirtelyrumba. Milloin meidän liian isot kassit olivat jonkun laukun, milloin taas jonkun ihmisen tiellä. Ostimme meinaan hulluilta päiviltä keväällä kovat, isot ja jykevät matkalaukut. Ne on muuten aivan mahtavat, mutta kun 20 kg on raja useimmilla lentoyhtiöillä ja ne tosiaan ovat isot niin niistä on ollut vähän päänvaivaa tällä kertaa. Viime kerralla laukkumme olivat liian pienet ja ekalla rtw-matkalla kirosimme lössähtäneitä Fjällrävenin kasseja jotka taisivat sittenkin olla parhaat.

Aucklandista lennähdimme sitten kolmen tunnin ja parin tuhannen kilometrin päähän Vanuatulle. Maa itsenäistyi vasta 1980 oltuaan sitä ennen sekä Britannian että Ranskan yhteishallinnassa nimellä New Hebrides. Kummankin entisen emämaan kulttuurinrippeitä näkyy joka paikassa vieläkin.

Trooppinen ilmasto otti taas tiukkaan syleilyynsä. Hotellimme sijaitsee pääkaupunki Port Vilan keskustasta n. 5 km:n matkan päässä omalla pienellä saarellaan Erakorin laguunissa. Pieni lautta palvelee 24h. Etukäteismielikuva rantabungalowista oli enemmän kallellaan Ranskan Polynesian air-con overwater-bungalowiin päin, mutta ihan kiva mökki tämä meidänkin on. Tosin juuri se ilmastointi puuttuu ja siitä muodostui öisin vähän uniongelmia. Ilmastoinnin sijaan kylpyhuoneessa on sellainen vuosikymmeniä vanhalta näyttävä koje, jonka sisällä palaa kaasuliekki koko ajan. Ilmeisesti systeemin on tarkoitus lämmittää vettä mutta ei se oikein tuntunut wörkkivän.

Vanuatulla infrastruktuuri on selkeästi kehittyneempää kuin Tongalla. Turisteja ja heille tarkoitettuja palveluita on enemmän mutta ei kuitenkaan liikaa, joten paikallisuus ja autenttisuus säilyvät hyvin vahvasti. Kehittyneempi systeemi tuo toki mukanaan myös kalliimmat hinnat. Aussit ja Kiwit (uusi-seelantilaiset) joutuvat pulittamaan selkeästi kotimaitaan kalliimpia hintoja majoituksesta ja ruoasta kun taas eurooppalaiselle Vanuatu on vielä selkeästi halvempi.

Ja ihmiset. Vanuatulaiset ovat ihania. Maa valittiin vuonna 2006 maailman onnellisimmaksi maaksi. Se kyllä näkyy ihmisten kasvoilta. Suuri osa kansalaisista elää edelleen hyvin niukasti mutta omavaraisesti satoja vuosia vanhoja perinteitä noudattaen kylissä, joita johtavat ”chiefit”, isältä pojalle periytyvä kunnia. Maassa puhutaan englantia, ranskaa ja bislamaa (kahdesta ensin mainitusta kielestä vahvoja vaikutteita saanut sekakieli) sekä yli sataa eri paikallista kieltä. Melanesialaista rotua edustavat vanuatulaiset ovat fijiläisten tapaan hyvin tummia ja usein kiharatukkaisia.

Menimme laguunin reunalle terassiravintolaan happy hour-drinkeille (maassa pannaan erinomaista Tusker –olutta) ja illalliselle ja harmittelimme jo että miksemme ole täälläkin pidempään. Turha silti valittaa, koetimme saada paria päivää pidempää oleskelua järjestymään mutta lentoaikatauluja ei olisi sitten millään saatu mätsäämään.

lauantaina, helmikuuta 09, 2008

 

Underwater


5.2.2008. Auckland, New Zealand

Lähdemme huomenna Vanuatulle. Buukkasimme lennot sinne aika viime tingassa ja olimme kerinneet jo käydä lääkärissä Suomessa hakemassa tarvittavat malarialääkereseptit, mutta myöhemmin selvisi että Vanuatullakin on malariaa. Ei siinä sitten muu auttanut kun mennä kyselemään Malaronen perään. Ja koska Uusi-Seelanti on (hyvässä mielessä) Suomen lailla holhoava länsi-yhteiskunta, ilman reseptiähän ei moisia tabuja saa. Läheltä löytyi onneksi Travel Doctors, matkailuun erikoistunut lääkäriasema. Jarna kävi lekurin juttusilla ja ilmeni että Vanuatun pääsaarella Efatessa ei tarvita lääkkeitä. Kaikissa matkaoppaissa ja Britannian ulkoministeriön sivuilla väitetään kyllä toisin, mutta täytyyhän lääkäriä uskoa.

Ristiriitainen tieto tällaisissa asioissa on vähän hämmentävää.

Toinen on tämä tapaus ”kansainvälinen ajokortti”. On käsittämätöntä miksei EU-ajokortissa voi olla tekstejä englanniksi. Autoliitto tekee hyvää bisnestä sillä että myy n. 30 euron hintaan vuoden voimassa olevaa pahviläpyskää joka on käytännössä vain käännös muutamalle eri kielelle tuosta suomen EU-ajokortista. Liiton sivuilla sanotaan että Uudessa-Seelannissa tarvitaan kansainvälinen kortti, toimiston täti väitti myös että USAssa tarvitaan. Kerroimme että olemme vuokranneet auton USAssa vajaat kymmenen kertaa eikä korttia ole kertaakaan kysytty. Nyt paikallisista tiedotteista luimme, että korttia ei tarvita enää täälläkään. Hukkaan meni taas nekin rahat. Olemme hommanneet nuo kortit nyt kolmena perättäisenä vuotena, tänä vuonna sentään älysimme ottaa kortin vain Mikolle. Kertaakaan niitä ei olisi tarvittu. Hukkaan heitettyä rahaa yhteensä siis 150 euroa kaikkine kuluineen. Huh ! No se siitä…

Matkasimme paikallisbussilla noin vartin matkan päähän keskustasta Kelly Tarlton´s Underwater Worldiin, joka oli ensimmäinen ns. moderni akvaario avo-altaineen ja kävelytunneleineen. Kelly Tarlton oli sukeltaja joka halusi tuottaa samankaltaisia kokemuksia myös ihmisille jotka eivät sukella. Hän ehti kuolla ennen kuin hänen unelmansa valmistui vuonna 1985. Samaan tilaan oli tehty myös Etelämanner-encounter. Tilaan tuotetaan päivittäin 3 tonnia lunta, jotta pingviineille saadaan mahdollisimman originaalit oltavat. Pienellä snowcat-kulkuneuvolla päästiin kulkemaan näyttelyn läpi ja kyllä ne pingviinit ovat ihan huippuja.

Iltapäivällä teimme kävelyn viehättävässä Parnellin kaupunginosassa, paistattelimme päivää yhden irkkupubin terassilla ja kävelimme kaupungin suurimmassa The Domain –puistossa. Söimme kaupungin ”Camden Town”issa Karangahape Roadilla ja kävelimme Viaduct Harbour –satamassa ja piipahdimmepa vielä Belgian Bier Caféssa istahtamassa samoille palleille kuin about kaksi vuotta sitten 7.2.2006.

 

Welcome to Middle Earth


4.2.2008. Nuku´alofa, Tonga -> Auckland, New Zealand

Kyllähän se Waterfront Café avattiin illaksi ja söimme siellä itsemme ähkyiksi maukkaasta juustokuorrutetusta kalasta.

Viimeinen Tongan aamiainen. Pakattiin ja setvittiin hotellilasku. Kerkesimme vielä istumaan verannalla ja katselemaan naapurin koiria kun ne vahtivat reviiriään ulkopuolisilta lajitoveritungeksijoilta. Hyvästelimme Johnin ja Melin, isäntäpariskunnan. Oli haikea lähtö vaikka suhtautuminen Tongaan olikin ristiriitainen. Kaikkeen tottuu, sanotaan. Totta ainakin meidän kohdalla on se, että n. kolmessa päivässä tottuu paikkaan kuin paikkaan ja sen jälkeen siellä on helppo olla ellei kohde ole aivan onneton. Tongassa viehätti loppujen lopuksi kaikkein eniten se, ettei siellä tarvinnut tehdä mitään. Turistitekemistä on niin vähän, että on melkein pakko antaa vain kaiken olla. Huilata, kerrankin.

Kolmen tunnin lento Aucklandiin olikin sitten mielenkiintoinen. Ensin viereiseen penkkiriviin saapui polynesialainen äiti neljän pienen lapsen kanssa, jotka huusivat (tai paremminkin rääkyivät) enemmän tai vähemmän koko matkan. Sitten selkämme taakse tuli kolme kehitysvammaista aikuista kukin oman hoitajan kanssa. He eivät osanneet puhua, mutta asiaa heillä tuntui olevan silti kovasti. Joku heistä myös taisi tehdä tarpeensa on the spot. Lennon aistimaailma oli todella erikoinen. Tadaa, Timmy….

Uuteen-Seelantiin saapumisessa on omat kommervenkkinsa. Immigration-jono oli pidempi kuin USAssa ja sen jälkeen vielä matkatavaroiden syynäys. Maahan ei saa tuoda mitään orgaanista alkuperää olevaa tuotetta. Me ostimme Tongalta pari puuveistosta jotka piti ilmoittaa siltä varalta että niissä olisi jotain ei-sallittua. No, ne kelpasivat koska ne oli pintakäsitelty. Pari vuotta sitten menetimme Galapagos-saarilta ostamamme kaarnaiset patsas-alustat koska niitä ei oltu käsitelty. Lupasivat ensin lähettää ne Suomeen, mutta sitten sähköpostikeskustelussa ilmeni että lähetys olisi maksanut ihan järkyttävästi joten annoimme heille luvan tuhota nuo kaarnanpalaset. Tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta ymmärrämme Uutta-Seelantia. Maa on Suomen ohella varmasti yksi maailman puhtaimmista, ja he suojelevat ekosysteemiään tiukin ottein. Heillä on huonoja kokemuksia opossumeista, joita taannoin tuotiin maahan Australiasta turkismetsästystä varten. No pikku-possumit sitten levisivät silmänräpäyksessä ja ne ovat sekoittaneet saarten haurasta ekosysteemiä siitä lähtien. Uudessa-Seelannissa on siis luvallista vihata opossumia ja kansaa kehotetaankin ostamaan eläimestä tehtyjä turkiksia ym. tuotteita. Vielä ei ole löydetty keinoa päästä lajista kokonaan eroon. Tämä surullinen tapaus on vain yksi esimerkki siitä, kuinka vieraita organismeja ei pidä istuttaa muualle. Suomessakin vesikot ovat sukupuuton partaalla, koska Pohjois-Amerikasta tuodut turkistarhoista karanneet ja päästetyt minkit ovat vieneet raukkojen elintilan. Australiassa yli 8000 vuotta sitten aasialaisten kalastajien mukanaan tuomat dingot ovat villiintyneet ja tappaneet sukupuuttoon lukuisia maanisäkkäitä siitä lähtien.

Saapuminen länsimaisen sivistyksen ulottuville tuntui hetken aikaa erikoiselta. Auckland on hieno vetten ympäröimä pääkaupunki. Vaikka kaupungissa asuu neljäsosa koko kansasta, n. miljoona ihmista, se tuntuu hyvin pikkukaupunkimaiselta. Kävelimme illalla pääkadulla ja se on kuin Hämeenkatu, kaupat menevät kiinni aikaisin, vain muutama kebabbi ja pubi on auki. Ilmastokin on kuin Suomen kesän. Tavallaan lämmintä, joskus kuumaakin, mutta heti kun aurinko menee piiloon niin saa alkaa kaivaa lisää vaatetta. Ja sateen mahdollisuuskin on aina.

Kävimme parilla Speights –oluella London Barissa ja illalla kävimme katsomassa Jason Reitmanin ohjaaman hyväntuulisen kasvukertomuksen ”Juno”.

sunnuntaina, helmikuuta 03, 2008

 

Lazing on a Sunday afternoon


3.2.2008. Nuku´alofa, Tonga

Majatalomme naapurissa asuu kukko jonka kello on sekaisin. Herättää se toki aamulla auringon noustessa, mutta jatkaa sitten tasaisesti koko päivän. Aamuviiden jälkeen olisi vielä kiva nukkua muutama tunti.

Skottilaiset olivat lähteneet. Tillalle oli tullut itävaltalainen nuoripari jotka olivat menossa Vava´u -saariryhmän saarelle johonkin paikkaan jossa ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä.

Täksi päiväksi olimme varanneet venematkan Pangaimotu-saarelle laguunin laidalle. Tongatapun saarella ei saa sunnuntaina olla ravintolat auki. Siksi monet saarelaiset ja turistit lähtevät motulle, jossa saa elämöidä. Kaupunki oli aamulla aivan kuollut. Pangaimotulla sen sijaan oli kiva tunnelma, istuimme koko iltapäivän samassa paikassa auringosta, kirjoista ja lukuisista koirista nauttien. Saarella olivat myös varmaankin kaikki muut turistit joihin kolmen päivän aikana olemme törmänneet, yhteensä ehkä n. 15 henkeä. Vieläkin on jotenkin vaikea ymmärtää ja selittää että tämä maa taitaa olla kaikkein parhaiten turismilta säilynyt paikka jossa olemme käyneet.

Kirjoittelemme tätä blogia majatalomme takapihalla. Lähdemme tästä vielä katsomaan josko Waterfront Café avaisi ovensa illallisen ajaksi, on kuulemma poikkeus tuossa "laissa".

 

Around Tongatapu Island


2.2.2008. Nuku´alofa, Tonga

Skottilaiset pitävät Runrigista. Hyvä.

Joe´s Tours -firman auto ja opas nimeltä Jay tulivat kymmeneltä hakemaan meitä saarikierrokselle. Mukaan lähti myös amerikkalais-australialainen pariskunta eräästä guesthousesta laitakaupungilta. Luvassa oli kuuden tunnin ajelu ympäri saarta. Näimme valtavan suuria lepakoita, "flying foxes", kilometrejä pitkän rantakaistaleen täynnä blowholeja, laavakiveen veden kaivertamia aukkoja jotka syöksevät vettä kymmenien metrien korkeuteen. Näimme kuninkaallisia rakennuksia jotka näyttävät jotenkin hellyyttäviltä, koska ne eivät mitenkään muistuta sitä, mikä tulee mieleen sanaparista "kuninkaallinen rakennus".

Saaren hienoin paikka oli tippukiviluola, jonka pohjalla oli uitavissa oleva lammikko. Itse emme uineet, mutta Jay ja jenkkijätkä pulahtivat. Sinänsä huvittavaa oli "sisäänpääsymaksu" luolaan. Oppaamme mukaan bisnestä alettiin harjoittaa vasta eilen, luola oli vuosien ajan ilmainen. Eräs äijä oli asentanut luolaan sähkövalot, jotka toimivat diesel-generaattorin voimalla. Tuosta hyvästä äijä kynii jokaiselta turistilta n. 4 euron suuruisen pääsymaksun. Näimme muitakin hienoja luonnon muovaamia nähtävyyksiä ja vanhoja Stonehengemäisiä kivirakennelmia. Ostimme jossain sienimuusissa olevalta ukolta pari hienoa puuveistosta ja mietimme että mahtavatko ne saada luvan tulla meidän kanssa Uuteen-Seelantiin, siellä kun kytätään kovin tarkkaan maahan tulevia orgaanista alkuperää olevia tavaroita.

Kierros oli muuten hyvin kattava, mutta opas olisi saanut puhua vähän enemmän, kertoa saaren historiasta, nykyelämästä, tavoista ym. Hän oikeastaan vaan ajoi autolla paikasta toiseen ja antoi meidän muodostaa oman käsityksemme paikoista. Lounastauko olisi myös ollut paikallaan, mutta pääkaupunkia lukuun ottamatta saarella ei ole juuri minkäänlaista infrastruktuuria, pieniä kauppoja on siellä täällä mutta eipä niistä saanut sipsejä ja kokista kummempaa. Hirvittävää oli myös se, kuinka roskaista täällä on joka paikassa. Verrattuna Ranskan Polynesiaan ja Fijiin Tongalla on vielä pitkä matka kuljettavanaan mieliäkseen samanlaiseksi turistivetonaulaksi. Toisaalta, ehkä ihmiset eivät sitä haluakaan. Tuntuu, että nämä kuninkaan kaikkivoipan vallan alla elävät ihmiset ovat melko tyytyväisiä elämäänsä ja elävät sitä täällä maailman laidalla kenenkään häiritsemättä. Mikäs siinä. Ristiriitainen olo on tästä paikasta.

Kävelimme iltasella satama-alueelle Reef Café -kahvilaan jossa söimme paninit. Katselimme paikallisia lapsia kun he uiskentelivat innoissaan satama-altaassa. Commonwealth Games on menossa, jouduimme katselemaan rugbymatsia Billfish-kapakassa koska mielimme muutamaa olutta. Söimme vielä kunnon illallisen saaren varmasti eleganteimmassa ravintolassa Waterfront Caféssa. Mikon pihvi ja Jarnan katkaravut olivat kyllä erinomaisia.

 

Pizza, dinnershow and decaying resorts...


1.2.2008. Nuku´alofa, Tonga

Söimme aamiaista skotlantilaisen pariskunnan kanssa, olivat tulossa Uudesta-Seelannista ja menossa täältä Fijin kautta Singaporeen ja sieltä kotiin. Lähdimme liikkeelle vasta puolen päivän jälkeen. Kävelimme kaupungille, ostimme vähän lisää postikortteja ja menimme kirjoittamaan niitä mukavaan italialaisravintolaan kaupungin laitamille, jossa oli muitakin "valkoisia" lounastamassa.

Iltapäivällä kävimme uimassa International Dateline Hotellilla, jossa eilen kävimme oluella. Vesi oli sameaa ja vessat joissa suihkut sijaitsivat olivat hirvittävät. Suihkutilan lattia oli täynnä jotain nestettä, mahtoiko olla kusta tai vettä tai jotain sekoitusta ?? Lattialla oli torakoita ja jotain elohopean näköistä ainetta. Disgusting. Luimme jälkeenpäin tripadvisor.comista tuosta hotellista arvosteluita ja kiitimme onneamme ettemme varanneet huonetta sieltä.

Kuuden jälkeen meidät noudettiin illallistilaisuuteen Liku´alofa -resorttiin joka sijaitsee saaren länsilaidalla, puolen tunnin ajomatkan päässä. Katselimme hetken auringonlaskua beachilla joka oli upea, roskia ja lähes lahonneita rantatuoleja lukuun ottamatta. Ravintolassa luvassa oli ihan ok seisovapöytä ja musiikki- ja tanssiesityksiä jotka sinänsä eivät hirveästi säväyttäneet. Polynesiassa aina kehutaan näitä perinteisiä show-esityksiä, mutta nyt kun olemme nähneet niitä muutamassa paikassa niin täytyy sanoa että mikään ei ole vielä vetänyt vertoja Pääsiäissaaren Kari Kari -tanssiryhmälle. On käsittämätöntä kuinka nuo "perinteet" pystytään pilaamaan hirvittävän eurodiskon muotoon puetulla musalla ja niin yläpäisellä ja kovalla äänentoistolla että ässät ovat hajoittaa pään.

Muuten ilta oli kyllä kiva. Oli mukava nähdä kuinka ravintolaan kokoontui paikallista väkeä saaren eri osista, oli pappia, pari lääkäriä ja ihan "tavallista" kansaa, jotka kaikki nauttivat ruoasta ja showsta. Paikan isäntä ja hovimestari kävivät jostain syystä kysymässä Mikolta monta kertaa että "oliko kaikki hyvin" ja "tykkäättekö ja viihdyttekö". Luulivat kai Lonely Planetin toimittajiksi tai jotain... Pois tulimme puolenyön maissa kyydillä joka oli jo kerran kerinnyt lähteä, kun eivät huomanneet kertoa meille. Ajoivat sitten puolesta välistä takaisin hakemaan.

torstaina, tammikuuta 31, 2008

 

Tropical overdrive


31.1.2008. Nuku´alofa, Tonga

Meitä oli vastassa pyylevä herrasmies, joka joutui käyttämään Tetris-taitojaan, jotta sai kaikki matkalaukut sovitettua pienen Hiacen "takaluukkuun". Matkalla kaupunkiin poliisit pysäyttivät hänet ylinopeuden takia, mutta kaveri pääsi varoituksella kun lupautui tarjoamaan kytälle drinkin. Pollari oli kuulemma hänen koulukaverinsa. Tongalla nopeusrajoitus on 65, kaupungeissa ja kylissä vain 40.

Villa McKenziessä uusiseelantilainen isäntäpariskunta toivotti meidät tervetulleeksi. Samalla kyydillä taloon saapui myös skotlantilainen pari. Uinahdimme muutamaksi tunniksi ja yritimme saada huoneen lämpötilaa jotenkin kohdalleen. Mikko diggailee tropiikista aina oitis, mutta Jarnalla kestää muutaman tovin totutella.

Tongan väkiluku on about 110 000. Nuku´alofa on pääkaupunki, mutta ei missään nimessä edes yhtä "iso" kuin French Polynesian Papeete. Turismia ei näy juuri lainkaan. Saarella ei ole mitään isoja resortteja, pelkästään pieniä majataloja ja pari isompaa hotellia. Meidän Villa on tavallinen omakotitalo, jossa on muutama vierashuone.

Iltapäivällä kävelimme kaupungin keskustaan varaamaan lauantaille saarikierrosta ja ostamaan postikortteja ja -merkkejä. Iltapäivä ja ilta kuluikin mukavasti köpötellessä pitkin kaupunkia ja kirjoitellen kortteja muutamassa eri pubissa.

 

Connecting flights


29.1.2008. Chicago, Illinois -> Los Angeles -> Nuku´alofa, Tonga

Bellman toi pyykkikassin aamulla. Taas kelpaa mennä kohti uusia seikkailuja. Kävimme Clark Streetillä post officessa postittamassa tarpeettomaksi jääneitä opaskirjoja ja matkan varrelta tarttuneita esitteitä ja kuitteja sun muita Suomeen. Taksilla O´Haren kentälle, ensin neljän ja puolen tunnin lento Los Angelesiin, jossa taas kerran oli melkoinen säätö. LAX on mahdottoman epäselvä jatkolentokenttä. Koskaan ei voi olla varma että siirretäänkö laukut automaattisesti jatkolennolle ja vaikka meidät Chicagossa jo tsekattiin Tongan lennolle niin silti piti käydä Air New Zealandin tiskillä selvittämässä asiaa. Siellä he vielä varmistivat että meillä on jatkolento Uudesta-Seelannista eteenpäin, ettemme vaan jää sinne. Passia ja boarding passia näytettiin erinäisille tyypeille kymmenisen kertaa ennenkuin istuimme koneessa. Viime vuonna lensimme samaiselta kentältä Papeeteen Ranskan Polynesiaan myös Air New Zealandin kyydissä, ja nyt tälläkin kertaa koneen henkilökuntana oli lähinnä vanhempia stuertteja, lentoemoja vähemmän. Erikoinen company policy, mutta palvelu oli ensiluokkaista. Saimme vaihtelevalla menestyksellä unen päästä kiinni, mutta pitkä lento meni silti aika jouheasti. Pysähdyimme anivarhain aamulla Apiassa Samoalla ja sitten vielä puolentoistatunnin pyrähdys Tongalle.

Päivämääräraja ylittyi Samoan jälkeen joten 30.1. jäi meiltä Apian transit-kokemusta lukuun ottamatta kokematta.

tiistaina, tammikuuta 29, 2008

 

Windy city


28.1.2008. Chicago, Illinois

Maanantaiaamuna keskikaupungilla oli melko erilainen tunnelma. Loop kuhisi elämää. Kävimme Millennium Parkissa katsomassa hienoa Cloud Gate -veistosta ja kävelimme Magnificent Milen päästä päähän. Tuon kadunpätkän varrella on lukuisia hienoja rakennuksia, ja kaupungin parhaat muotiliikkeet. Ilma oli lämpimämpi kuin eilen, mutta vettä satoi muutamaan otteeseen ja sateenvarjoa oli melko turha kaivaa koska se lähti lentoon. Windy city ei ole tuulesta temmattu lempinimi, vaikkei kuulemma varsinaisesti säästä kerrokaan...

Iltapäivällä kävimme hotellissa hoitamassa pakollisia pankki- ja paperiasioita ja illansuussa lähdimme uudestaan liikenteeseen. Greektown on hieman keskustasta länteen, siellä on vieri vieressä kreikkalaisia ravintoloita. Valitsimme Santorini - nimisen paikan jossa oli mahtava palvelu ja hyvä ruoka. Saganaki ja miekkakalapihvi, sekä Jarnan seafood platter olivat mukavaa vaihtelua vähän liikaakin tällä reissulla käyttämiimme Mäkkäreihin sun muihin.

Otimme taksin ja ajoimme pohjoiseen kaupunginosaan kuuluisalle Green Mill -jazzklubille. Paikka oli muinoin gangstereiden suosima salakapakka ja tällä hetkellä siellä tarjoillaan joka ilta elävää musaa. Tänä iltana meitä viihdytti Patricia Parker tai Barley (tai ainakin sinne päin) -kvartetti. Paikka täyttyi pikkuhiljaa ja ihmiset istuivat hiirenhiljaa siemaillen drinkkejä ja kuunnellen musaa. Miellyttävä kokemus.

Otimme taas taksin ja poikkesimme Lincoln Parkissa Four Farthings Tavernissa ja vielä kotikulman Kasey´sissa. Tämän päivän aikana tuli sellainen fiilis, että jos täällä olisi mahdollisuus olla pitempään niin kaupungista saisi hyvän otteen. Täällä täytyy liikkua paljon paikasta toiseen mutta jazzin ja bluesin ystäville (joita me emme ihan varsinaisesti ole) tämä on aivan helmi mesta. Ja joku fiilis tässäkin kaupungissa on, mutta kuten niin monesta muustakin kaupungista, niin tästäkin täytyy sanoa, että "varmasti mukava kesäkaupunki".

 

Silent Sunday


27.1.2008. Chicago, Illinois

Chicagon business-keskusta "Loop" oli sunnuntaina melkoisen tyhjä, ei ristinsielua missään. Loop on saanut nimensä vanhasta rautatieverkosta joka on rakennettu katujen yläpuolelle ja se kiertää kehää ydinkeskustan ympäri. On siis toiminnassa edelleen, mutta ihan kuin sille ei olisi tehty mitään sataan vuoteen. Ihan hyvässä mielessä siis.

Sears Tower oli parinkymmenen vuoden ajan maailman korkein rakennus, kunnes Kuala Lumpurin Petronas Towers vei voiton. Menimme jonottamaan kymmenien muiden turistien lailla päästäksemme katsomaan maisemia korkealta, josta Ferris Buellerkin niitä kavereineen elokuvassa katseli. Ensinnäkin varsinainen näköalatasanne oli remontissa, pääsimme vain 5 kerrosta alempana olevalle varatasanteelle, jonka ikkunat olivat olleet pesemättä varmaankin vuosia. Kuljetus ylös oli järjestetty kolmella eri hissille ja kaikkiin niihin joutui erikseen jonottamaan. Käymme yleensä kaikissa näkötorneissa jos sellaisia matkan varrelle osuu. Tämä oli kyllä surkein. Muistelimme, että parhaat tornikokemuksemme ovat olleet Sydneyssä, Vilnassa ja tietenkin Empire State Building New Yorkissa.

Sitten eläintarhaan. Chicagon Lincoln Park Zoo on USAn viimeinen eläintarha, johon ei ole lainkaan pääsymaksua. Sen kun kävelee puiston alueelle ja eläimiä alkaa vilistä. No, näin talviaikaan monet ulkoaitaukset olivat tyhjiä ja eläimet oli viety sisätiloihin. Liian pieniä häkkejä bongasimme taas kerran monilla eläimillä, mutta ei tämä tarha kokonaan ollut pettymys. Mukavia tuttavuuksia olivat afrikkalaiset maasiat eli aardvarkit sekä kääpiövirtahevot.

Kävelimme Lincoln Parkin alueella, kävimme syömässä vanhassa John Barleycorn -pubissa, joka on kieltolain aikana toiminut speakeasyna eli salakapakkana. Kävimme myös brittipubissa Red Lionissa, jonka baarimikko ystävällisesti neuvoi meitä Chicagon mestoihin. Tarjolla oli ehtaa Old Speckled Hen -olutta.

Old Townissa kävelimme vielä hetken ja pistäydyimme pubissa johon syöksyi yhtäkkiä valtavan äänekäs opiskelijaporukka bailaamaan. Poistuimme paikalta vähin äänin, varsinkin sitten kun bartender unohti tilauksemme.

Vähän ristiriitainen suhtautuminen tähän kaupunkiin. Kummallinen suurkaupunki kun ihmisiä ei näy missään, paikalliset kulkuneuvot kulkevat puolityhjinä ja niillä ei pääse oikein minnekään. Sitten täällä ei tunnu olevan mitään tiettyä aluetta jossa olisi elämää, vaan kaikki helmet on ripoteltu ympäri kaupunkia, monasti taksimatkan päähän.

 

Chicagoon


26.1.2008. New York City, New York -> Chicago, Illinois

Hotellin lämmityslaite piti meitä hereillä kiitettävästi melkein koko yön. Välillä oli kylmä ja välillä tolkuttoman kuuma ja välillä se vehje rätisi ja paukkui hermoja raastavasti. No, kahdeksalta ylös, pikapakkaus ja La Guardian lentokentälle. Mikko joutui kunnon syyniin turvatarkastuksessa. Käsimatkalaukusta otettu kuitunäyte piippasi siihen malliin että päättivät sitten purkaa lähes osiksi kaikki laukussa olleet tavarat. Huvittaa, että olemme tehneet tällä samalla setupilla kolmatta pitkää reissua ja niiden lisäksi lukuisia lyhempiä reissuja ilman mitään tämän kaltaisia ongelmia. Nyt nämä sitten päättivät ottaa laukusta tämän samplen ja siinä sitten ventattiin melkein puoli tuntia. Pakaasissa olevat lääkkeet kuulemma saattoivat aiheuttaa tämän hälytyksen... Toivottavasti nyt eivät laittaneet sitten mitään "epäilyttävä henkilö" merkintää mihinkään ettei tarvi joka kentällä seistä samankaltaisessa jonossa.

USAssa ärsyttää se, että täällä pitää tehdä kaikki niinkuin "by the book". Oman järjen käyttö ja joustavuus ei ole juuri missään määrin sallittua. Ihmiset ovat ainakin näennäisesti yleensä todella ystävällisiä mutta jos jotain asiaa ei ole totuttu tekemään millään muulla tavalla kuin sillä, millä se "kuuluisi" tehdä, niin neuvottelun varaa ei juuri ole.

Ostimme kentältä Teboil-sämpylät joista piti kaapia nahistuneet tomaatin ja lehtisalaatin kammotukset pois, jotta ne saattoi syödä. Onneksi kahvi ja tuoremehu olivat sentään makoisia. Kentällä tuli kaiken lisäksi vielä palohälytys, joka oli viedä kuulon.

Lumiseen mutta ei enää niin kylmään Chicagoon (viime viikolla oli vielä melkein -20 celciusta) saavuimme iltapäivällä ja päätimme kerrankin käyttää julkista kulkuneuvoa kentältä kaupunkiin. Junamatka kesti about tunnin ja vei meidät hotellimme Blaken kulmille Printers Rowlle. Reissuväsymystä oli havaittavissa ja lähdimmekin syömään vasta seitsemän maissa illalla. Saksalainen yli 100 vuotta vanha Berghoff -ravintola Adams Streetillä osoittautui oivaksi valinnaksi Schnitzeleineen. Kotikadullamme Dearborn Streetillä kävimme vielä mukavassa Kasey´s Tavernissa parilla oluella.

 

The Final Mile


25.1.2008. Philadelphia, Pennsylvania -> New York City, New York

Teimme kävelyn aamu- /iltapäivällä Philadelphian vanhassa kaupungissa. Christ Church -kirkossa opas innostui kertomaan meille pitkät sepustukset kirkon- sekä siinä samalla myös valtion synnyssä tärkeässä asemassa olleen Philadelphian historiasta. Kävimme katsomassa Liberty Belliä joka nykyään on museoitu omaan rakennukseensa. Meille oli jotenkin selvää, että jos Philadelphiassa käy niin pitää käydä katsomassa "sitä kelloa", mutta että kuinka tärkeää symbolista roolia tuo kello on näytellyt USAn historiassa, sitä emme tienneet.

Jätimme Philadelphian iltapäivällä ja matkalla New Yorkiin kävimme New Jerseyssä katsomassa Bruce Springsteenin kotitaloa nätissä Freeholdin pikkukaupungissa. Selkeästi näivettyvässä Asbury Parkin rantakaupungissa E-Street Band aikanaan otti muotonsa ja siellä on jäljellä vielä Stone Pony -keikkamesta sekä "Madam Marie´s fortune telling salon" josta Springsteen laulaa ensimmäisellä levyllään. Madam Marien kerrotaan myös ennustaneen Brucelle, että tämä "tarvitsee kunnon bändin". Kävelimme rannalla kun oli jo hämärä ja Atlantilta tuuli hyisesti. Tänne voisi tulla joskus kesällä takaisin jos vaikka Pomo olisi keikalla. Sinänsä viehättävä ja nostalginen paikka.

Navigaattori, joka oli tällä automatkalla uskomaton apuri, ei olisi millään suostunut neuvomaan meitä ajamaan Hudson Riverin alittavaa Lincoln Tunnelia pitkin Manhattanille, mutta pidimme päämme. Tunneliin oli yli puolen tunnin jono joka lipui eteenpäin kuitenkin ihan kohtuullisen hyvin. Sukellus pintaan Manhattanille tapahtuu keskellä Midtownia jossa perjantai-iltana oli äkäinen liikenne. 8th Avenueta pitkin pääsimme kuitenkin kohtuullisen vaivattomasti 54th Streetille jossa autovuokraamo sijaitsee. Wellington Hotel oli varattu 55. kadulta, veimme kamat huoneeseen ja lähdimme viereisen irkkupubin kautta syömään Restaurant Rowlle 46. kadulle Capri-nimiseen italialaisravintolaan. Kaiuttimista kuului mukavia 80-luvun italialaisia viisuja Toto Cutugnosta Gianna Nanniniin. Viehättävä paikka ja hyvä sapuska. P.J. Carney´s oli viimeinen etappi Nykissä, silmääkin jo vähän painoi.

sunnuntaina, tammikuuta 27, 2008

 

Äärimmäisyyksiä


24.1.2008. Edenton, North Carolina -> Philadelphia, Pennsylvania

Aamu alkoi sähköpostissa tulleilla hyvillä uutisilla.

Söimme motellissa hintaan kuuluvaa aamiaista. Täällä Amerikassa tuntuu olevan tapana, että ainakin useimmat motelliketjut tarjoavat complimentary breakfastin mutta kalliimmat "oikeat" hotellit eivät, ihan toisin päin kuin Euroopassa. Aamiaiset ovat ihan ok, mutta monasti huvittaa kaiken makean tarjonnan määrä. Muroihinkin on ängetty karkkia sekaan, varmaankin että lapset söisivät niitä helpommin.

Lähdimme ajamaan kohti Outer Banksejä, North Carolinan rannikolla olevaa pienten saarten ketjua. Pysähdyimme ensin Roanoke Islandilla jonne ensimmäinen englantilainen siirtokunta rantautui vuonna 1585. Saarella syntyi myös ensimmäinen "amerikkalainen" englantilainen.

Jokusen tovin eteenpäin ajettuamme saavuimme Nags Headiin jossa vastaanotimme suru-uutisen Suomesta.

-----------------------------

Jarna:

Torstaina saimme surullisia uutisia Suomesta, Vaarini oli kuollut aamulla. Onneksi näin Vaarin pariin kertaan juuri ennen matkallemme lähtöä.

Järki sanoo, että on luonnollista kun vanha ja sairas ihminen kuolee mutta kun eivät nämä asiat järjellä ajatellen mene. Äidinisällä oli syöpä ja tilanne oli tiedossa ennen matkalle lähtöä. Miten sitä silti on niin vaikea hyväksyä vaikka kuoleman ymmärtääkin. Selvisin melkein 34-vuotiaaksi ennen kun ensimmäinen isovanhemmista kuoli, harvalla yhtä pitkään on kaikki isovanhemmat jäljellä.

Olimme North Carolinan itärannikolla (Outer Banks) Nags Headin kylän kohdalla kun isä soitti suru-uutisen. Alun perin olimme sopineet vanhempieni kanssa, etteivät he ilmoita mikäli isovanhemmille jotain matkamme aikana tapahtuu. Lentokoneessa kuitenkin sattui jotain mikä sai mieleni muuttumaan. Lennolla Tukholmasta Frankfurtiin heräsin itkien unesta, unessa oli Vaari. En tiedä kävikö Vaari etukäteen sanomassa hyvästit unessani mutta sen jälkeen pyysin vanhemmilta, että ilmoittavat jos jotain sattuu. On parempi tietää kuin elää epätietoisuudessa asian suhteen jota joka tapauksessa koko ajan miettii.

Ensimmäisessä kohteessamme New Yorkissa oli käsittämätön kiire ostaa kortti ja postittaa se Killoon. En tiedä ehtikö Vaari sitä lukea, joskus postin tulo täältä rapakon takaa kestää niin kauan. Jotenkin vain oli sellainen tunne, että täytyy laittaa heti tämä yksi kortti postiin.

Hautajaiset pidetään kotiinpaluumme jälkeen, onneksi pääsen osallistumaan. Vanhempani olivat sitä mieltä, että Vaari olisi halunnut meidän jatkavan tätä matkaa. Niin minäkin arvelen.

Ilma oli harmaan synkkä niin kuin mielikin, koko päivä jää varmasti meidän molempien mieliin hyvin erikoisena. Autossa kuuntelimme James Taylorin levyä, siitä jäi mieleen Fire and Rain:

Just yesterday morning, they let me know you were gone.
the plans they made put an end to you.
I walked out this morning and I wrote down this song,
I just can't remember who to send it to.

I've seen fire and I've seen rain. I've seen sunny days that I thought would never end.
I've seen lonely times when I could not find a friend, but I always thought that I'd see you again.

Won't you look down upon me,
You've got to help me make a stand.
You've just got to see me through another day.
My body's aching and my time is at hand and I won't make it any other way.

Been walking my mind to an easy time, my back turned towards the sun.
Lord knows when the cold wind blows it'll turn your head around.
Well, there's hours of time on the telephone line to talk about things to come.
Sweet dreams and flying machines in pieces on the ground.

Oh, I've seen fire and I've seen rain.
I've seen sunny days that I thought would never end.
I've seen lonely times when I could not find a friend,
but I always thought that I'd see you, one more time again, now.

Thought I'd see you one more time again.
There's just a few things coming my way this time around, now.
Thought I'd see you, thought I'd see you, fire and rain, now.

------------------------------

Kill Devil Hills on paikka jossa Wrightin veljekset Orville ja Wilbur onnistuivat vuonna 1903 tekemään ensimmäisen motorisoidun lennon. Paikalle on pystytetty monumentti kunnioittamaan tuota maailman mullistanutta keksintöä ja myös pieni museo/näyttely on rakennettu. Kävelimme kukkulan päälle monumentille ja mietimme että veljesten keksinnön ansiosta mekin tässä olemme maailmaa katselleet. Kiitos Orville ja Wilbur Wright !!

Olimme päättäneet ajaa Philadelphiaan illaksi. Virginian puolella ajoimme Chesapeake Bay Bridge-Tunnelin kautta joka vie lahden yli Virginian Eastern Shorelle. Yksi seitsemästä "Engineering Wonders Of The World" -tittelin omaavasta taidonnäytteestä on kyllä melkoinen systeemi. 20 mailia pitkä silta parhaimmillaan 30 m. syvän lahden poikki, joka kaksi kertaa sukeltaa meren alle jättäen mahdollisuuden laivoille ajaa lahdella oleviin satamiin. Juuri ensimmäisen "sukelluspaikan" kohdalla keskellä selkää on ravintola Seagulls´Pier jossa pysähdyimme syömään. Paikka oli täynnä lokkeja ja tuuli oli viedä mukanaan, kertakaikkiaan omituinen tunnelma mutta jotenkin tähän päivään sopiva, mieleenpainuva kokemus.

Illan hämärtyessä ajoimme Virginian, Marylandin ja Delawaren läpi kunnes saavuimme vähän yhdeksän jälkeen Philadelphiaan. Majoituimme Best Western at Independence Park -hotelliin ja kävimme vielä 2nd Streetillä pienessä irlantilaispubissa ja Chestnut Streetillä pienpanimopubissa.

Tänään oli harmaa päivä, vettä ja luntakin satoi. Aamupäivällä North Carolinassa oli vielä suhteellisen valoisaa ja pirtsakan vilpoista mutta kohti pohjoista ajaessamme Virginian kohdalla ilma synkkeni ja kylmeni yllättäen kunnolla. Tätä päivää värittivät äärimmäiset tunteet ja monenlaiset tunnelmat, synkätkin mutta myös vähän lohdulliset.

torstaina, tammikuuta 24, 2008

 

Ensimmäiset valokuvat...

...osoitteessa http://aerialballet.myphotoalbum.com

M&J

 

So long, southern comfort


23.1.2008. Savannah, Georgia -> Edenton, North Carolina

Söimme omelettia aamiaseksi ja buukkasimme trolley-kaupunkikiertoajelun. Pitää vielä kerran sanoa että tämä on aivan uskomattoman hieno ja nätti kaupunki. Tänne on pakko päästä vielä joskus uudestaan. Tietenkin vielä lämpimämpi ilma vaikutti mielenlaatuun positiivisesti. Pakko oli kuitenkin iltapäivällä lähteä takaisin pohjoiseen. Kolme päivää aikaa ajaa New Yorkiin. Burger Kingiä ja tankkausta lukuun ottamatta ajoimme seitsemän tuntia suoraa huutoa North Carolinaan Edentonin pikkukaupunkiin, jossa majoituimme tienvarsimotelliin Hampton Inniin.

 

Climate change


22.1.2008. Charleston, South Carolina -> Savannah, Georgia

Kävelimme kauniissa Charlestonin kaupungissa aamupäivällä. Istuimme keinussa satamassa ja katselimme lintuja ja merta, kävimme markkinoilla ja pienessä Café Café -kahvilassa (tuliko selväksi?) söimme aamiaista. Ilma oli jo Charlestonissa melko lämmin. Vielä parisataa kilometriä ja sitten saavuimme Savannahiin, määränpäähämme. Lämpöasteita oli jo lähes kaksikymmentä ja heti kaupunkiin sisään ajaessamme tajusimme, että tämä on upea paikka. Buukkasimme kaupungin vanhimman majatalon 1790 Innin ja lähdimme kävelylle ehkä USAn kauneimpaan, aukioiden täyttämään kaupunkiin. Rantakadulla joimme oluet Boar´s Headissa ja kävimme katsomassa "Waving Girl" -patsasta, joka oli pystytetty yli neljäkymmentä vuotta merimiehiä tervehtineen naisen kunniaksi.

Istuimme hetken myös Chippewa Squarella, jossa kuvattiin Forrest Gump kertomassa elämäntarinaansa bussipysäkillä.

Iltapäivä ja ilta kului hiljalleen mukavasti kun söimme illallista ja teimme pubikierrosta upeassa kaupungissa. Myöhäisillasta istuimme vielä Mercury Loungessa kuuntelemassa mainiota jazzbändiä.

Viereisessä huoneessa monasti nähtyä Anna-kummitusta ei tänä yönä näkynyt.

 

Driving like crazy, driving me crazy...


21.1.2008. Winston-Salem, North Carolina -> Charleston, South Carolina

Pakkasaamu, autossa olleet Heinekenit olivat miltei jäässä. Winston-Salemin tupakkikaupungista katsoimme vielä Moravialaisten (tsekkiläistä alkuperää olevia uskonsa takia vainottuja) 1760-luvulla rakennuttaman Old Salemin kylän joka on säilynyt/säilytetty hienosti. Ajoimme koko päivän, pysähdyimme ainoastaan kerran syömässä ja kerran pesemässä auton kun se joutui johonkin ihme happosateeseen toissapäivänä ja oli hirveän näköinen. North Carolinan tupakkapellot aukenivat laajoina edessämme kun ajoimme vähän pienempiä teitä kohti Wilmingtonia ja sitten vielä South Carolinan Charlestonia. Wilmington on tunnettu myös elokuvakaupunkina. Willywoodissa on kuvattu mm. tv-sarjaa Dawsons Creek ja David Lynchin elokuva Blue Velvet. Kovin tutun näköisiä hyvin New Orleansmaiset lähiöt ovatkin. Emme kuitenkaan jääneet Wilmingtoniin, koska se näytti melko kuolleelta paikalta Martin Luther Kingin päivänä, joka jenkeissä on pyhä. Olimme Charlestonissa ennen yhdeksää ja majoituimme Days Inn -motelliin keskelle kaunista kaupunkia. Kävimme syömässä ja istuimme Blind Tiger -pubissa kuuntelemassa erinomaista trubaduuria ja katselemassa ankarasti kännääviä jenkkejä. Se oli sinänsä jännittävää, koska sitä näkee loppujen lopuksi täällä aika harvoin.

Tänään tuli viimeistään selväksi että taisimme haukata tällä kertaa vähän liian ison palan automatkaksi. Päätimme silti ajaa suunniteltuun määränpäähämme, Georgian Savannahiin huomenna.

maanantaina, tammikuuta 21, 2008

 

Closed down


20.1.2008. Richmond, Virginia -> Winston-Salem, North Carolina

Ennen lähtöämme kävimme Edgar Allan Poe -museossa, jonne satuimme juhlimaan hänen 199. syntymäpäiväänsä. Richmondin vanhimpaan taloon "Old Stone Houseen" rakennettu pieni museo oli mukavan intensiivinen tapa tutustua legendaarisen runoilijan tragiikan täyttämään elämään.

Lähdimme ajamaan kohti Appalakkeja jossa kulkee maisemareitti Blue Ridge Parkway. Päästyämme turisti-infolle saakka saimme kuulla että koko reitti on suljettu, vaikka opaskirjat väittivät toisin. Nämä jenkit näyttävät pelkäävän lunta ja kylmää niin että sulkevat heti kaikki attractionit kun vähän jäätää. Toisaalta, ymmärtää sen, että eihän sinne vuorille kesärenkailla kannata lähteä liukastelemaan jos sellainen vaara on.

No, päätimme sitten vaan ajaa ja ajaa jotta saavuttaisimme ajoissa päämäärämme Savannahin Georgiassa. Pääsimme illaksi Winston-Salemin tupakkakaupunkiin North Carolinan puolelle. Maisema ja fiilis todellakin vaihtui Virginian rajalta tänne puolen tullessa, olemme tulleet Etelään. Majoituimme vanhaan tehtaaseen rakennettuun Brookstown Inniin ja kävimme vielä syömässä kunnon illallisen.

sunnuntaina, tammikuuta 20, 2008

 

Going down south


19.1.2008. Washington, D.C. -> Richmond, Virginia

Washington on aika grandiose kaupunki. Rakennettu vartavasten pääkaupungiksi ehkä hieman matkien eurooppalaisia esikuvia. Teimme tämän päivän aikana pikaisen tutustumisen tähän kaupunkiin, ensin sightseeing-trolley-bussilla ja sitten kävellen. Näimme ulkoapäin U.S. Capitolin, Union Stationin, White Housen, Washington Monumentin, Lincoln Memorialin, Reflecting Poolin ja lukuisat erilaiset sodille, veteraaneille ja eri kansanryhmille omistetut muistomerkit. Lopulta päivän vaikuttavin osuus oli se, kun ajoimme Virginian puolelle Arlington Cemeteryyn, jonne mm. JFK perheineen ja sukulaisineen on haudattu. Silminkantamattomiin jatkuva valkoisten ristien rivi veteraanien hautoja pani miettimään jälleen kerran sotien mielettömyyttä. Ja turhuutta. Ja sitä kuinka tätä asiaa joutuu aina siunailemaan. Perkele.

Hämärän tullessa lähdimme ajamaan pois pääkaupunkiseudulta. Pentagonin valtava rakennus jäi taakse ja ajoimme muutaman tunnin etelään päin. Pysähdyimme kahvilla nätissä Fredericksburgin pikkukaupungissa. Illaksi kerkisimme Richmondiin, joka on saanut nimensä lontoolaiselta kaupunginosalta, kuten kaimansa Tasmaniassakin. Majoittauduimme vanhaan Berkeley Hoteliin mukulakiviseen Shockoe Slipin kaupunginosaan. Pakollinen iltapubikierros käsitti tällä kertaa hotellimme Nightingales Loungen lisäksi Sine Irish Pubin ja Taphouse Grillin.

lauantaina, tammikuuta 19, 2008

 

Pääkaupunkiin


18.1.2008. Baltimore -> Washington, D.C.

Jätimme aurinkoisen ja lievästi lumisen Baltimoren käytyämme katsomassa Washington Monumentia Mount Vernonilla. Tänään osa kouluista oli suljettu aamulla lumen ja kylmyyden takia. Meitä vähän nauratti. Staples -liikkeestä Baltimoren "ränskältä kulmalta" käytiin hakemassa tarroja jolla sai navigaattorin paremmin kiinni auton kojelautaan. Nyt kelpaa kruisata. Kävimme katsomassa kaunista Chesapeake Bayta vielä ennenkuin ajoimme Annapolisiin, Marylandin pääkaupunkiin. Kaunis pikkukaupunki ja sen satama viehättivät meitä. Kahvittelimme Corner Cafessa ja ajoimme sitten Washingtoniin jossa kirjoittauduimme River Inn -hotelliin ja hetken elbattuamme lähdimme metrolla (joka ilmeisen 60-lukulaisena taidonnäytteenä näyttää kovin neuvostoliittolaiselta) ensin keskustan Barnes & Noble -kauppaan ja sitten Dupont Circlen lähistöön Brickskeller-pubiin syömään ja loppuillasta kävimme vielä Irish Channelissa Chinatownissa.

Mikko ja Jarna, River Inn, Washington, D.C.

perjantaina, tammikuuta 18, 2008

 

We´re on the road again


14.-17.1.2008. New York City -> Baltimore, Maryland

Morjesta. Taas kirjoitellaan matkakuulumisia. Buukkasimme reissun tällä kertaa melko lyhyellä varoitusajalla. Lähtemään päästiin maanantaiaamuna 14.1. eikä ainakaan vielä olla huomattu, että jotain olisi jäänyt matkalaukusta uupumaan. Lensimme Tampereelta Arlandan ja Frankfurtin kautta New Yorkiin ensin. Lufthansan lento oli täynnä ja meidän onneksemme meidät upgreidattiin business-luokkaan. Koneessa oli uudenaikaiset penkit jotka sai mihin asentoon tahansa, jopa makuuasentoon. Mikäs siinä oli ollessa, samppanjaa tuli pöytään, tv-ruudusta leffoja joka makuun ja iPodista hyvää musaa. Kahdeksan tunnin lento meni todella nopeasti. JFK:n kentällä tosin jouduimme venaamaan kolmatta tuntia kunnes immigration-jono osaltamme lyheni.

Ekana iltana poikkesimme vielä 47. kadulla parissa irkkupubissa, Pig & Whistle ja Langan´s. Edellisestä vierailusta kaupungissa on kulunut jo viisi vuotta, mutta yllättävän nopsaan NYCin kuviot sai haltuun. Ekana päivänä kävimme Union Squaren mahtavassa Barnes & Noble - kirjakaupassa ostamassa matkaa varten halpoja kirjoja. Halpoja siksi että Suomessa ulkomaiset kirjat ovat muutenkin järkyttävän kalliita ja nyt kun dollarin kurssi on surkea niin Jenkeissä kirjat saa suomalaisittain pilkkahintaan. Illalla kävimme katsomassa Xanadu-musikaalin Broadwaylla. Show oli hyvä, joskin hieman köykäinen. Jeff Lynnen biisit toimivat teatterilavalla yllättävänkin hyvin. Iltasella teimme vielä pubikierroksen Greenwich Villagessa ja East Villagessa.

Keskiviikkona söimme aamiaista Midtownissa mukavassa dinerissa ja kävelimme Central Parkin läpi luonnonhistorialliselle museolle. Museossa ja sen yhteydessä olevassa planetaariossa aikaa kului nelisen tuntia. Alkuillasta kävimme 25 teatterin multipleksissa AMC:ssä 42nd Streetilla katsomassa Tim Burtonin ohjaaman ja Johnny Deppin tähdittämän Sweeney Toddin. Loppuillasta vietimme aikaa Kuikkaniemen Kaisan ja hänen muutaman ystävänsä kanssa House of Brewsissa ja Langan´sissa.

Torstaina kävelimme pakaaseinemme 54. kadulle autovuokraamoon ja lähdimme Interstate 95:ttä pitkin seikkailuumme itärannikkoa alaspäin. Kävimme Princetonin yliopistokaupungissa kävelyllä lumisateessa ja ajelimme New Jerseyn ja Pennsylvanian erottavan Delaware Riverin rannoilla jossa näytti jokseenkin englantilaiselta lumipeitteisen maan ja muutenkin jouluisen tunnelman ansiosta. Philadelphiassa kävimme tankkaamassa ja majoittumaan ajoimme tänne Baltimoreen, Marylandin osavaltioon. Hotellimme on Admiral Fell Inn vanhalla ja idyllisellä satama-alueella Fells Pointissa. Tänään suuntaamme Washington D.C:hen.

Mikko ja Jarna (18.1. Baltimore)

This page is powered by Blogger. Isn't yours?