keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008

 

Dolphin Discoveries


10.2.2008. Paihia -> Russell -> Kaitaia, New Zealand

Eilen illalla jo buukkasimme delfiininkatseluristeilyn tälle aamupäivälle. Vaikeuksia oli vain päättää että mikä firma, valinnanvaraa kun oli rutkasti. Siinä on taas yksi tämän maan ”jutuista”. Turismista otetaan täällä kaikki irti. Jos jollakulla on pienikin firma joka tekee jotain joka saattaisi turistia kiinnostaa niin asiasta on painettu leaflet, joita on tarjolla kaikissa lähialueen turisti-infoissa ja sama mainos löytyy lukuisista eri firmojen painamista kirjasista jotka esittelevät maan tai maan osan matkailutarjontaa. Tämä on tietenkin hieno juttu. Tekeminen ei takuulla lopu kesken ja joku yöpymiskolokin yleensä löytyy vaikka nämä kesäkuukaudet ovatkin aikamoista sesonkia. Runsaudenpula on se toinen puoli. Mistä tietää mikä viidestä delfiininkatseluoperaattorista on paras? Täytyy vain luottaa intuitioon. Tällä kertaa ei olisi kannattanut. Sateisesta säästä johtuen Dolphin Discoveries päätti olla lähtemättä merelle ja käski hakemaan pääsymaksun hyvitystä. Kerkesimme juuri mukaan Kings-firman vastaavalle risteilylle joka lähti säästä huolimatta. Ja kannatti lähteä koska tunnin päästä aurinko jo paistoi. Ja delfiinejäkin näimme viljalti. Iloiset veijarit kävivät ihmettelemässä meitä yhtä paljon kuin me niitä.

Risteilyyn kuului myös pätkä avomerellä seilailua jonka ansiosta n. 10% matkustajista alkoi voimaan pahoin. Tämä ei liene mitenkään harvinaista. Lopulta laiva pysähtyi Uuden-Seelannin vanhimpaan kaupunkiin Russelliin. Tavallaan eristäytyneen sijaintinsa vuoksi kaupunki on säilyttänyt ns. olde-worlde-charminsa ja se muistuttaakin enemmän jotain Amerikan etelävaltioiden pikkukaupunkia. Söimme järkyttävän kokoisen aamiaisen ja käppäilimme kaupungissa tunnin verran ennen kuin jatkoimme matkaa pohjoiseen.

Matkan varrella pysähdyimme Kiwi Houseen, jossa olisi voinut myös majoittua caravan parkissa oleviin mökkeihin. Kuultuamme että kiwi ei ollut paikalla lähdimme pois. Tarjolla olisi ollut kiwien katselua videolta mutta se ei juuri nyt tuntunut ihan houkuttelevimmalta ajatukselta.

Saavuimme nukkuvaan Kaitaian kaupunkiin. Kyseessä on Uuden-Seelannin pohjoisin kaupunki, jossa majoituimme Historic Kaitaia Hoteliin. Sunnuntai-illan vuoksi kaikki paikat olivat menneet jo kiinni, mutta pikku harhailun jälkeen löysimme viehättävän ravintolan Bridge Cottagen jossa söimme illallisen.

 

Kiwi


9.2.2008. Port Vila, Vanuatu -> Paihia, New Zealand

Kissa oli oven takana heti kun heräsimme, liekö mirri ollut siellä koko yön.

ÄLÄ KOSKAAN VARAA LIIAN AIKAISIA LENTOJA !!! Mikäli Vanuatun halusimme nähdä, niin tämä uhraus oli tehtävä. Ylös 3.30, suihku, pakkaus ja hämärä lähtö lautalla ja taksilla. Kaupungilla oli vielä kova perjantai-illan meno päällä kun ajoimme sen läpi. Typeryyttä on myös noudattaa sanatarkasti kansainvälistä ohjetta olla kentällä 2 tuntia ennen lentoa. Kenttä oli hädin tuskin auennut ja check-in-virkailijatkin saapuivat vasta reilun puolen tunnin päästä. Mutta kuuliaisia suomalaisia kun olemme.

Lähes täysin unettomasta yöstä johtuen lento meni enemmän tai vähemmän unten siivillä. Onneksi Aucklandissa ei ollut ruuhkaa juuri lainkaan. Tongalaiset puupatsaat ja Vanuatulta ostettu puupossu olivat edelleen ok tuoda maahan. Ja sit vuokra-autoa hakemaan Apexin vuokraamosta.

Apex on hyvä esimerkki australialaisesta ja uusi-seelantilaisesta halpa-politiikasta. Firma tarjoaa ei-enää-ihan-uudenkarheita autoja puoleen hintaan verrattuna Avisin ja muiden isojen vuokraamoiden tarjontaan. Autoissa ei todellakaan ole mitään vikaa, mutta niillä on ajettu kenties jo lähemmäs 100000. Mitä sitten.

Halpapolitiikkaa on myös maissa valloillaan oleva backpacker-kulttuuri. Pienessäkin kaupungissa tai kylässä on aina useita backpacker-hosteleita ja b&b-majoituksia. Keskitasoa parempia hotelleita ei ole oikeastaan missään paitsi isoimmissa kaupungeissa ja niissäkin vain muutamia. Taas hyvä esimerkki; miksi hotellista pitäisi maksaa niin perkeleesti ja miksi sen pitää olla niin ”hieno” ?? Siellähän nukutaan.

Haimme läheisestä kaupasta lastin vettä, välipalaa ja Victoria Bitteriä ja lähdimme kohti Northlandia, Aucklandin pohjoispuolelle jäävää maan osaa. Ajoimme nätin Parnellin kaupunginosan läpi, siellä viime tiistaina kävelimme. Maisema alkoi muuttua parinkymmenen kilometrin päästä. Uusi-Seelanti on melkoinen. Maisema on hyvin monimuotoista. Välillä ajamme vuoristossa, välillä halki horisonttiin ulottuvien viherniittyjen, ylitämme lukuisia yksikaistaisia ”creekejä” ylittäviä siltoja. Moottoritiet loppuvat heti Aucklandin jälkeen eikä niitä muualla maassa taida ollakaan. Ei ole ihme että parisataa vuotta sitten skotit ihastuivat maahan. Se muistutti maisemaltaan heidän omaansa, mutta oli huomattavasti helpompaa viljelysmaata.

Kiwi on vain Uudessa-Seelannissa tavattava lentokyvytön sukupuuton partaalla oleva lintu. Se on yksi maan tärkeimmistä symboleista ja kansalaisten kiintymyksen kohde. Kutsuvat itsejäänkin kiweiksi. Kiwit ovat selkeästi todella ylpeitä maastaan ja kansalaisuudestaan. Heillä on ainutlaatuinen koti maailman laidalla, yksi maailman puhtaimmista ja toimivimmista yhteiskunnista. Silti ihmetytti Aucklandissa tiistai-iltana kun seurasimme käynnissä olevaa pubivisaa. Kyseessä oli jonkun sortin leffa- ja musavisa. Miltei kaikki kysymykset koskivat brittiläisiä artisteja ja näyttelijöitä. Onhan täältä lähtenyt kyseisiltä taiteen aloilta ainakin Crowded House, Peter Jackson ja Jane Campion tutuimmat mainitaksemme. Urheilun puolelta varmaan vielä enemmän mutta siitä me emme tiedä mitään. Jos suomalaista pubivisaa olisi kuunnellut niin ainakin puolet kysymyksistä olisi ollut suomalaisista aiheista. Eikö täällä sitten ole omia kotimaisia ”julkkiksia” tai mielenkiintoisia kulttuuri- tai viihdehahmoja ?? Jollakin omituisella tavalla nämä kiwit (ja aussitkin) pokkaavat vieläkin vanhaa emämaataan. Ja onhan Elizabeth II edelleen maiden virallinen hallitsija. Mielenkiintoinen yhtälö, mutta eipä tuota suhdetta varmasti kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää. Kiwi on muuten myös alun perin kiinalainen hedelmä, jonka uusi-seelantilaiset ”lanseerasivat”.

Saavuimme illan suussa alueelle nimeltä Bay of Islands ja kaupunkiin nimeltä Paihia. Majoituimme Casa Bella-nimiseen motelliin ja kävimme syömässä Peppercorn-ravintolassa ja ihmettelimme taas suomalaisen oloista kesää. Kuuman päivän jälkeen aurinko häipyy horisontin taakse ja tulee viileä.

 

Rocky road around Efate


8.2.2008. Port Vila, Vanuatu

Teimme tänään opastetun saarikierroksen Efaten (Vanuatun pääsaari) ympäri. Mukana olivat myös samassa hotskussa asuvat siskokset Melbournesta sekä ikihipin oloinen sairaanhoitajatar Gold Coastilta. Asfaltoitu tie loppui melko heti Port Vilan ulkopuolella. Aika muhkuista kyyti oli koko päivän ja vesakkomyrkyltä haisevassa pakettiautossa oli välillä vähän tukala olla, mutta oli kierros silti ainakin melkein hintansa väärti. Saarella ei ole Port Vilan lisäksi mitään muuta kauppakeskittymää, vain kyliä. Kylissä on usein kirkko (joka voi olla esim. avovaja jonne on laitettu alttari ja muutama tuoli) ja pieni kauppa, jonka ovi avataan silloin kun joku haluaa jotain ostaa. Kouluja on siellä täällä, mutta lapset saattavat joutua kävelemään päivässä seitsemättä tuntia päästäkseen kouluun ja takaisin. Hienoja maisemia kelpasi ihailla. Kuivan karuun ja tasaiseen Tongaan verrattuna Efaten saari on vehreä ja kumpuinen, juuri meidän mieleemme. Saaren pohjoislaidalla on hauska ”museo” jossa paikalliset myyvät toisen maailmansodan aikaisia löytöjä turisteille. Tarjolla oli esimerkiksi tyhjiä Coca-cola-pulloja sekä lentokoneen osia. Lähistöltä löytyy muuten paikka jonne USA upotti hirveän määrän käyttämättä ja myymättä jäänyttä sotakalustoaan 1940-luvulla.

Kierroksen jälkeen kerkisimme takaisin hotellille ”just in time for happy hour”. Söimme jälleen Roxyn raflassa ja menimme ajoissa nukkumaan. Toinen hotellin kissoista tuli seuraksemme vielä hetkeksi meidän omalle terassille.

 

Nakamal


7.2.2008. Port Vila, Vanuatu

Mikon maanantaina alkanut flunssanpoikanen ei vieläkään oikein ole talttunut. Onneksi meillä on roppakaupalla sekä kotimaasta tuotuja että matkan varrelta ostettuja lääkkeitä. Kunnon cocktaililla saa olon kuin olon korjaantumaan, ainakin väliaikaisesti.

Kävelimme Erakoria ympäri. Saarella asuu A.J.-niminen emakkosika, sekä pari kissaa ja koiraa. Koirista toinen, Roxy, muuten omistaa saaren ravintolan, Roxy´s Restaurantin. Saarella on myös ulkoilmakappeli jossa pidetään hääjuhlia, sekä pieni hautausmaa jonne on haudattu 1800-luvulla saarella asuneen lähetyssaarnaaja J.W.MacKenzien punatautiin menehtyneet vaimo ja kolme alle kaksivuotiasta lasta.

Lautturi heitti meidät vastarannalle josta sai kätevästi taksin kaupungin keskustaan. Vietimme siellä koko loppupäivän kiertäen kauppoja ja pubeja. Kävimme myös toisessa saariresortissa, Iririkissä, joka on hieman fiinimpi, mutta kasvottomampi kuin meidän paikka.

Illan hämärtyessä ajattelimme, että täytyyhän meidän maistaa kavaa, paikallista miestenjuomaa, jota tarjoillaan asiaan tarkoitetuissa tiloissa nimeltään ”nakamal”. Kävelimme kilometrin verran keskustan ulkopuolelle Chief´s Nakamaliin jossa oli meneillään jonkinsortin menot. Katselimme ensin aidan takaa epäluuloisesti. Joukossa oli myös muutamia valkoihoisia joten uskaltauduimme joukkoon. Meillä ei ole hajuakaan mikä tilaisuus oli, koska se oli juuri loppumaisillaan, mutta kava-jonoon menimme, yritimme tarjota korvaustakin, mutta ei sitä huolittu. Nautimme yrttijuomaherkut ulkoilmassa kielten turvotessa. Ei yksi lasillinen mitenkään päähän noussut, mutta kuvitella saattaa että kamalla on jonkinlainen vaikutus kun sitä enemmän kittaa. Kavaa tuotiin Eurooppaankin mutta se kiellettiin kun joku lääketieteellinen tutkimus osoitti, että se tuhoaa maksaa pitkällisen käytön johdosta. Nerokasta !!! Kohta jutulle tuli vanhempi alun perin australialainen nainen. Sanailtuamme niitä näitä hetken hän tarjosi kyytiä suosittelemaansa kiinalaisravintolaan kaupungin toiselle laidalla. Hieman enemmän kavaa nauttineen rouvan miehenpuoli tuli siihen sitten autolla ja menimme heidän mukanaan yhteen parhaista kinkkiruokaloista konsanaan. Paikka ei ollut sisustuksella tai muilla krumeluureilla pilattu, mutta ruoka oli sairaan hyvää.

Lautturia jouduimme hälyyttelemään muutaman kerran kun olimme palaamassa Erakoriin, mutta lopulta uninen ukko haki meidät perämoottoriveneellään. Mukava päivä.

 

The Happiest Place


6.2.2008. Auckland, New Zealand -> Port Vila, Vanuatu

Ja taas mennään eikä meinata. Päätimme taaskin nuukuuskohtauksen vallassa ottaa julkisen kulkuneuvon kentälle. Hienosta leafletista katsoimme että lentokenttäbussin pysäkki on ihan meidän kulmalla. Tovin sitä etsimme löytämättä. Yhdestä hostelista respa kertoi sitten että se pysäkki on ”tuossa kulmassa”, mitään kylttiä siinä ei ollut. Taksilla meno on kalliimpaa, mutta säästyypä kaikelta pähkimiseltä. Bussiin sisälle päästyämme alkoi laukkujensiirtelyrumba. Milloin meidän liian isot kassit olivat jonkun laukun, milloin taas jonkun ihmisen tiellä. Ostimme meinaan hulluilta päiviltä keväällä kovat, isot ja jykevät matkalaukut. Ne on muuten aivan mahtavat, mutta kun 20 kg on raja useimmilla lentoyhtiöillä ja ne tosiaan ovat isot niin niistä on ollut vähän päänvaivaa tällä kertaa. Viime kerralla laukkumme olivat liian pienet ja ekalla rtw-matkalla kirosimme lössähtäneitä Fjällrävenin kasseja jotka taisivat sittenkin olla parhaat.

Aucklandista lennähdimme sitten kolmen tunnin ja parin tuhannen kilometrin päähän Vanuatulle. Maa itsenäistyi vasta 1980 oltuaan sitä ennen sekä Britannian että Ranskan yhteishallinnassa nimellä New Hebrides. Kummankin entisen emämaan kulttuurinrippeitä näkyy joka paikassa vieläkin.

Trooppinen ilmasto otti taas tiukkaan syleilyynsä. Hotellimme sijaitsee pääkaupunki Port Vilan keskustasta n. 5 km:n matkan päässä omalla pienellä saarellaan Erakorin laguunissa. Pieni lautta palvelee 24h. Etukäteismielikuva rantabungalowista oli enemmän kallellaan Ranskan Polynesian air-con overwater-bungalowiin päin, mutta ihan kiva mökki tämä meidänkin on. Tosin juuri se ilmastointi puuttuu ja siitä muodostui öisin vähän uniongelmia. Ilmastoinnin sijaan kylpyhuoneessa on sellainen vuosikymmeniä vanhalta näyttävä koje, jonka sisällä palaa kaasuliekki koko ajan. Ilmeisesti systeemin on tarkoitus lämmittää vettä mutta ei se oikein tuntunut wörkkivän.

Vanuatulla infrastruktuuri on selkeästi kehittyneempää kuin Tongalla. Turisteja ja heille tarkoitettuja palveluita on enemmän mutta ei kuitenkaan liikaa, joten paikallisuus ja autenttisuus säilyvät hyvin vahvasti. Kehittyneempi systeemi tuo toki mukanaan myös kalliimmat hinnat. Aussit ja Kiwit (uusi-seelantilaiset) joutuvat pulittamaan selkeästi kotimaitaan kalliimpia hintoja majoituksesta ja ruoasta kun taas eurooppalaiselle Vanuatu on vielä selkeästi halvempi.

Ja ihmiset. Vanuatulaiset ovat ihania. Maa valittiin vuonna 2006 maailman onnellisimmaksi maaksi. Se kyllä näkyy ihmisten kasvoilta. Suuri osa kansalaisista elää edelleen hyvin niukasti mutta omavaraisesti satoja vuosia vanhoja perinteitä noudattaen kylissä, joita johtavat ”chiefit”, isältä pojalle periytyvä kunnia. Maassa puhutaan englantia, ranskaa ja bislamaa (kahdesta ensin mainitusta kielestä vahvoja vaikutteita saanut sekakieli) sekä yli sataa eri paikallista kieltä. Melanesialaista rotua edustavat vanuatulaiset ovat fijiläisten tapaan hyvin tummia ja usein kiharatukkaisia.

Menimme laguunin reunalle terassiravintolaan happy hour-drinkeille (maassa pannaan erinomaista Tusker –olutta) ja illalliselle ja harmittelimme jo että miksemme ole täälläkin pidempään. Turha silti valittaa, koetimme saada paria päivää pidempää oleskelua järjestymään mutta lentoaikatauluja ei olisi sitten millään saatu mätsäämään.

lauantaina, helmikuuta 09, 2008

 

Underwater


5.2.2008. Auckland, New Zealand

Lähdemme huomenna Vanuatulle. Buukkasimme lennot sinne aika viime tingassa ja olimme kerinneet jo käydä lääkärissä Suomessa hakemassa tarvittavat malarialääkereseptit, mutta myöhemmin selvisi että Vanuatullakin on malariaa. Ei siinä sitten muu auttanut kun mennä kyselemään Malaronen perään. Ja koska Uusi-Seelanti on (hyvässä mielessä) Suomen lailla holhoava länsi-yhteiskunta, ilman reseptiähän ei moisia tabuja saa. Läheltä löytyi onneksi Travel Doctors, matkailuun erikoistunut lääkäriasema. Jarna kävi lekurin juttusilla ja ilmeni että Vanuatun pääsaarella Efatessa ei tarvita lääkkeitä. Kaikissa matkaoppaissa ja Britannian ulkoministeriön sivuilla väitetään kyllä toisin, mutta täytyyhän lääkäriä uskoa.

Ristiriitainen tieto tällaisissa asioissa on vähän hämmentävää.

Toinen on tämä tapaus ”kansainvälinen ajokortti”. On käsittämätöntä miksei EU-ajokortissa voi olla tekstejä englanniksi. Autoliitto tekee hyvää bisnestä sillä että myy n. 30 euron hintaan vuoden voimassa olevaa pahviläpyskää joka on käytännössä vain käännös muutamalle eri kielelle tuosta suomen EU-ajokortista. Liiton sivuilla sanotaan että Uudessa-Seelannissa tarvitaan kansainvälinen kortti, toimiston täti väitti myös että USAssa tarvitaan. Kerroimme että olemme vuokranneet auton USAssa vajaat kymmenen kertaa eikä korttia ole kertaakaan kysytty. Nyt paikallisista tiedotteista luimme, että korttia ei tarvita enää täälläkään. Hukkaan meni taas nekin rahat. Olemme hommanneet nuo kortit nyt kolmena perättäisenä vuotena, tänä vuonna sentään älysimme ottaa kortin vain Mikolle. Kertaakaan niitä ei olisi tarvittu. Hukkaan heitettyä rahaa yhteensä siis 150 euroa kaikkine kuluineen. Huh ! No se siitä…

Matkasimme paikallisbussilla noin vartin matkan päähän keskustasta Kelly Tarlton´s Underwater Worldiin, joka oli ensimmäinen ns. moderni akvaario avo-altaineen ja kävelytunneleineen. Kelly Tarlton oli sukeltaja joka halusi tuottaa samankaltaisia kokemuksia myös ihmisille jotka eivät sukella. Hän ehti kuolla ennen kuin hänen unelmansa valmistui vuonna 1985. Samaan tilaan oli tehty myös Etelämanner-encounter. Tilaan tuotetaan päivittäin 3 tonnia lunta, jotta pingviineille saadaan mahdollisimman originaalit oltavat. Pienellä snowcat-kulkuneuvolla päästiin kulkemaan näyttelyn läpi ja kyllä ne pingviinit ovat ihan huippuja.

Iltapäivällä teimme kävelyn viehättävässä Parnellin kaupunginosassa, paistattelimme päivää yhden irkkupubin terassilla ja kävelimme kaupungin suurimmassa The Domain –puistossa. Söimme kaupungin ”Camden Town”issa Karangahape Roadilla ja kävelimme Viaduct Harbour –satamassa ja piipahdimmepa vielä Belgian Bier Caféssa istahtamassa samoille palleille kuin about kaksi vuotta sitten 7.2.2006.

 

Welcome to Middle Earth


4.2.2008. Nuku´alofa, Tonga -> Auckland, New Zealand

Kyllähän se Waterfront Café avattiin illaksi ja söimme siellä itsemme ähkyiksi maukkaasta juustokuorrutetusta kalasta.

Viimeinen Tongan aamiainen. Pakattiin ja setvittiin hotellilasku. Kerkesimme vielä istumaan verannalla ja katselemaan naapurin koiria kun ne vahtivat reviiriään ulkopuolisilta lajitoveritungeksijoilta. Hyvästelimme Johnin ja Melin, isäntäpariskunnan. Oli haikea lähtö vaikka suhtautuminen Tongaan olikin ristiriitainen. Kaikkeen tottuu, sanotaan. Totta ainakin meidän kohdalla on se, että n. kolmessa päivässä tottuu paikkaan kuin paikkaan ja sen jälkeen siellä on helppo olla ellei kohde ole aivan onneton. Tongassa viehätti loppujen lopuksi kaikkein eniten se, ettei siellä tarvinnut tehdä mitään. Turistitekemistä on niin vähän, että on melkein pakko antaa vain kaiken olla. Huilata, kerrankin.

Kolmen tunnin lento Aucklandiin olikin sitten mielenkiintoinen. Ensin viereiseen penkkiriviin saapui polynesialainen äiti neljän pienen lapsen kanssa, jotka huusivat (tai paremminkin rääkyivät) enemmän tai vähemmän koko matkan. Sitten selkämme taakse tuli kolme kehitysvammaista aikuista kukin oman hoitajan kanssa. He eivät osanneet puhua, mutta asiaa heillä tuntui olevan silti kovasti. Joku heistä myös taisi tehdä tarpeensa on the spot. Lennon aistimaailma oli todella erikoinen. Tadaa, Timmy….

Uuteen-Seelantiin saapumisessa on omat kommervenkkinsa. Immigration-jono oli pidempi kuin USAssa ja sen jälkeen vielä matkatavaroiden syynäys. Maahan ei saa tuoda mitään orgaanista alkuperää olevaa tuotetta. Me ostimme Tongalta pari puuveistosta jotka piti ilmoittaa siltä varalta että niissä olisi jotain ei-sallittua. No, ne kelpasivat koska ne oli pintakäsitelty. Pari vuotta sitten menetimme Galapagos-saarilta ostamamme kaarnaiset patsas-alustat koska niitä ei oltu käsitelty. Lupasivat ensin lähettää ne Suomeen, mutta sitten sähköpostikeskustelussa ilmeni että lähetys olisi maksanut ihan järkyttävästi joten annoimme heille luvan tuhota nuo kaarnanpalaset. Tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta ymmärrämme Uutta-Seelantia. Maa on Suomen ohella varmasti yksi maailman puhtaimmista, ja he suojelevat ekosysteemiään tiukin ottein. Heillä on huonoja kokemuksia opossumeista, joita taannoin tuotiin maahan Australiasta turkismetsästystä varten. No pikku-possumit sitten levisivät silmänräpäyksessä ja ne ovat sekoittaneet saarten haurasta ekosysteemiä siitä lähtien. Uudessa-Seelannissa on siis luvallista vihata opossumia ja kansaa kehotetaankin ostamaan eläimestä tehtyjä turkiksia ym. tuotteita. Vielä ei ole löydetty keinoa päästä lajista kokonaan eroon. Tämä surullinen tapaus on vain yksi esimerkki siitä, kuinka vieraita organismeja ei pidä istuttaa muualle. Suomessakin vesikot ovat sukupuuton partaalla, koska Pohjois-Amerikasta tuodut turkistarhoista karanneet ja päästetyt minkit ovat vieneet raukkojen elintilan. Australiassa yli 8000 vuotta sitten aasialaisten kalastajien mukanaan tuomat dingot ovat villiintyneet ja tappaneet sukupuuttoon lukuisia maanisäkkäitä siitä lähtien.

Saapuminen länsimaisen sivistyksen ulottuville tuntui hetken aikaa erikoiselta. Auckland on hieno vetten ympäröimä pääkaupunki. Vaikka kaupungissa asuu neljäsosa koko kansasta, n. miljoona ihmista, se tuntuu hyvin pikkukaupunkimaiselta. Kävelimme illalla pääkadulla ja se on kuin Hämeenkatu, kaupat menevät kiinni aikaisin, vain muutama kebabbi ja pubi on auki. Ilmastokin on kuin Suomen kesän. Tavallaan lämmintä, joskus kuumaakin, mutta heti kun aurinko menee piiloon niin saa alkaa kaivaa lisää vaatetta. Ja sateen mahdollisuuskin on aina.

Kävimme parilla Speights –oluella London Barissa ja illalla kävimme katsomassa Jason Reitmanin ohjaaman hyväntuulisen kasvukertomuksen ”Juno”.

sunnuntaina, helmikuuta 03, 2008

 

Lazing on a Sunday afternoon


3.2.2008. Nuku´alofa, Tonga

Majatalomme naapurissa asuu kukko jonka kello on sekaisin. Herättää se toki aamulla auringon noustessa, mutta jatkaa sitten tasaisesti koko päivän. Aamuviiden jälkeen olisi vielä kiva nukkua muutama tunti.

Skottilaiset olivat lähteneet. Tillalle oli tullut itävaltalainen nuoripari jotka olivat menossa Vava´u -saariryhmän saarelle johonkin paikkaan jossa ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä.

Täksi päiväksi olimme varanneet venematkan Pangaimotu-saarelle laguunin laidalle. Tongatapun saarella ei saa sunnuntaina olla ravintolat auki. Siksi monet saarelaiset ja turistit lähtevät motulle, jossa saa elämöidä. Kaupunki oli aamulla aivan kuollut. Pangaimotulla sen sijaan oli kiva tunnelma, istuimme koko iltapäivän samassa paikassa auringosta, kirjoista ja lukuisista koirista nauttien. Saarella olivat myös varmaankin kaikki muut turistit joihin kolmen päivän aikana olemme törmänneet, yhteensä ehkä n. 15 henkeä. Vieläkin on jotenkin vaikea ymmärtää ja selittää että tämä maa taitaa olla kaikkein parhaiten turismilta säilynyt paikka jossa olemme käyneet.

Kirjoittelemme tätä blogia majatalomme takapihalla. Lähdemme tästä vielä katsomaan josko Waterfront Café avaisi ovensa illallisen ajaksi, on kuulemma poikkeus tuossa "laissa".

 

Around Tongatapu Island


2.2.2008. Nuku´alofa, Tonga

Skottilaiset pitävät Runrigista. Hyvä.

Joe´s Tours -firman auto ja opas nimeltä Jay tulivat kymmeneltä hakemaan meitä saarikierrokselle. Mukaan lähti myös amerikkalais-australialainen pariskunta eräästä guesthousesta laitakaupungilta. Luvassa oli kuuden tunnin ajelu ympäri saarta. Näimme valtavan suuria lepakoita, "flying foxes", kilometrejä pitkän rantakaistaleen täynnä blowholeja, laavakiveen veden kaivertamia aukkoja jotka syöksevät vettä kymmenien metrien korkeuteen. Näimme kuninkaallisia rakennuksia jotka näyttävät jotenkin hellyyttäviltä, koska ne eivät mitenkään muistuta sitä, mikä tulee mieleen sanaparista "kuninkaallinen rakennus".

Saaren hienoin paikka oli tippukiviluola, jonka pohjalla oli uitavissa oleva lammikko. Itse emme uineet, mutta Jay ja jenkkijätkä pulahtivat. Sinänsä huvittavaa oli "sisäänpääsymaksu" luolaan. Oppaamme mukaan bisnestä alettiin harjoittaa vasta eilen, luola oli vuosien ajan ilmainen. Eräs äijä oli asentanut luolaan sähkövalot, jotka toimivat diesel-generaattorin voimalla. Tuosta hyvästä äijä kynii jokaiselta turistilta n. 4 euron suuruisen pääsymaksun. Näimme muitakin hienoja luonnon muovaamia nähtävyyksiä ja vanhoja Stonehengemäisiä kivirakennelmia. Ostimme jossain sienimuusissa olevalta ukolta pari hienoa puuveistosta ja mietimme että mahtavatko ne saada luvan tulla meidän kanssa Uuteen-Seelantiin, siellä kun kytätään kovin tarkkaan maahan tulevia orgaanista alkuperää olevia tavaroita.

Kierros oli muuten hyvin kattava, mutta opas olisi saanut puhua vähän enemmän, kertoa saaren historiasta, nykyelämästä, tavoista ym. Hän oikeastaan vaan ajoi autolla paikasta toiseen ja antoi meidän muodostaa oman käsityksemme paikoista. Lounastauko olisi myös ollut paikallaan, mutta pääkaupunkia lukuun ottamatta saarella ei ole juuri minkäänlaista infrastruktuuria, pieniä kauppoja on siellä täällä mutta eipä niistä saanut sipsejä ja kokista kummempaa. Hirvittävää oli myös se, kuinka roskaista täällä on joka paikassa. Verrattuna Ranskan Polynesiaan ja Fijiin Tongalla on vielä pitkä matka kuljettavanaan mieliäkseen samanlaiseksi turistivetonaulaksi. Toisaalta, ehkä ihmiset eivät sitä haluakaan. Tuntuu, että nämä kuninkaan kaikkivoipan vallan alla elävät ihmiset ovat melko tyytyväisiä elämäänsä ja elävät sitä täällä maailman laidalla kenenkään häiritsemättä. Mikäs siinä. Ristiriitainen olo on tästä paikasta.

Kävelimme iltasella satama-alueelle Reef Café -kahvilaan jossa söimme paninit. Katselimme paikallisia lapsia kun he uiskentelivat innoissaan satama-altaassa. Commonwealth Games on menossa, jouduimme katselemaan rugbymatsia Billfish-kapakassa koska mielimme muutamaa olutta. Söimme vielä kunnon illallisen saaren varmasti eleganteimmassa ravintolassa Waterfront Caféssa. Mikon pihvi ja Jarnan katkaravut olivat kyllä erinomaisia.

 

Pizza, dinnershow and decaying resorts...


1.2.2008. Nuku´alofa, Tonga

Söimme aamiaista skotlantilaisen pariskunnan kanssa, olivat tulossa Uudesta-Seelannista ja menossa täältä Fijin kautta Singaporeen ja sieltä kotiin. Lähdimme liikkeelle vasta puolen päivän jälkeen. Kävelimme kaupungille, ostimme vähän lisää postikortteja ja menimme kirjoittamaan niitä mukavaan italialaisravintolaan kaupungin laitamille, jossa oli muitakin "valkoisia" lounastamassa.

Iltapäivällä kävimme uimassa International Dateline Hotellilla, jossa eilen kävimme oluella. Vesi oli sameaa ja vessat joissa suihkut sijaitsivat olivat hirvittävät. Suihkutilan lattia oli täynnä jotain nestettä, mahtoiko olla kusta tai vettä tai jotain sekoitusta ?? Lattialla oli torakoita ja jotain elohopean näköistä ainetta. Disgusting. Luimme jälkeenpäin tripadvisor.comista tuosta hotellista arvosteluita ja kiitimme onneamme ettemme varanneet huonetta sieltä.

Kuuden jälkeen meidät noudettiin illallistilaisuuteen Liku´alofa -resorttiin joka sijaitsee saaren länsilaidalla, puolen tunnin ajomatkan päässä. Katselimme hetken auringonlaskua beachilla joka oli upea, roskia ja lähes lahonneita rantatuoleja lukuun ottamatta. Ravintolassa luvassa oli ihan ok seisovapöytä ja musiikki- ja tanssiesityksiä jotka sinänsä eivät hirveästi säväyttäneet. Polynesiassa aina kehutaan näitä perinteisiä show-esityksiä, mutta nyt kun olemme nähneet niitä muutamassa paikassa niin täytyy sanoa että mikään ei ole vielä vetänyt vertoja Pääsiäissaaren Kari Kari -tanssiryhmälle. On käsittämätöntä kuinka nuo "perinteet" pystytään pilaamaan hirvittävän eurodiskon muotoon puetulla musalla ja niin yläpäisellä ja kovalla äänentoistolla että ässät ovat hajoittaa pään.

Muuten ilta oli kyllä kiva. Oli mukava nähdä kuinka ravintolaan kokoontui paikallista väkeä saaren eri osista, oli pappia, pari lääkäriä ja ihan "tavallista" kansaa, jotka kaikki nauttivat ruoasta ja showsta. Paikan isäntä ja hovimestari kävivät jostain syystä kysymässä Mikolta monta kertaa että "oliko kaikki hyvin" ja "tykkäättekö ja viihdyttekö". Luulivat kai Lonely Planetin toimittajiksi tai jotain... Pois tulimme puolenyön maissa kyydillä joka oli jo kerran kerinnyt lähteä, kun eivät huomanneet kertoa meille. Ajoivat sitten puolesta välistä takaisin hakemaan.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?