tiistaina, helmikuuta 28, 2006
...Ja lisää kuvia, Hawaii, Fiji, Uusi-Seelanti ja Australia
1.3.2006. Hotel Victoria, Melbourne, Australia
Kuvia lisää netissä, please go and check !!
M&J
lauantaina, helmikuuta 25, 2006
Costa Rican ja Ameriikan kuvia albuumissa
25.2.2006. Cairns International Airport, Queensland, Australia
Olemme viettäneet kolme kuumaa ja kallista päivää Australian Teneriffalla, Cairnsissa. Suuri valliriutta on kierretty ja krokotiilit ruokittu. Nyt lähdemme hieman vilpoisempaan Melbourneen, josta on muutaman päivän oleskelun jälkeen tarkoitus ajaa Alice Springsiin, Australian "red centreen". Saatiin aikaiseksi laittaa vähän valokuviakin taas, käykää tsekkaamassa.
M & J
tiistaina, helmikuuta 21, 2006
Diary update !
6.1.2006. (Perjantai) Cusco, Peru -> Quito, Ecuador
Milla Turismon heppu kyyditsi meidät lentokentälle aamulla aikaisin. Meitä hieman harmitti se, että LAN Peru oli ylibuukkauksen vuoksi jakanut istumapaikat uudelleen ja meidät oli laitettu ihan eri puolille konetta, vaikka varasimme lennot ja paikat jo syyskuussa. No, ystävällinen jenkkityttö vaihtoi omaa paikkaansa kolme kertaa, jotta muutama pariskunta sai istua tunnin lentomatkan vierekkäin. Turhamaistako ? Ei meistä. Niin, siis ensin lensimme Cuscosta Limaan ja sitten Limasta Quitoon, Ecuadoriin. Mikko soitti pari viimeistä työpuhelua Liman kentältä, koska seuraavat pari viikkoa olisimme täydellisessä GSM-katveessa. Ihanaa.
Ecuadorista meillä oli sellainen käsitys, että se olisi vielä köyhempi maa kuin Peru. Ehkä se onkin, mutta Quito ei ainakaan näyttänyt mitenkään erityisen köyhältä. Hinnatkaan eivät taksikyytejä lukuunottamatta olleet sen halvempia kuin muuallakaan Etelä-Amerikassa. Huvittavaa on, että Ecuadorin valuutta on vuodesta 2000 lähtien ollut USA:n dollari. Heillä on kyllä omat kolikkonsa, mutta setelit ovat ihan tuttua ”In God We Trust” –kamaa. Mitenkähän suomalaiset suhtautuisivat, jos vanhan markan tilalle olisi tullut esim. brittipunta ja katselisimme päivästä toiseen Elisabethin lärviä. Maailma on täynnä omituisuuksia.
Quito on Ecuadorin pääkaupunki ja sijaitsee myös korkealla Andeilla. Siellä oli vain vähän lämpöisempi kuin Cuscossa. Asukkaita on n. 400 000 ja kaupungissa on kaksi toisistaan melko erillään olevaa keskustaa, historiallinen vanhakaupunki joka on täynnä koloniaalisia kirkkoja, aukioita ja viehättävää espanjalaista arkkitehtuuria muutenkin. Sitten on uudempi Mariscal, johon suurin osa turisteista majoittuu ja jossa myös on suurin osa ravintoloista ja kaupoista.
Majoituimme La Cartuja –nimiseen hotelliin Leonidas Plazalle. Galapagostraveller –matkatoimisto oli jättänyt meille respaan paketin, joka sisälsi lentolippumme ja muut voucherit huomista Galapagoksen matkaa varten. Hieman olimme huolissamme, että menisikö tämän suhteen kaikki hyvin. Varasimme Galapagoksen matkan jo lokakuussa netin kautta ja maksu tapahtui siirtämällä rahat ulkomaanmaksuna toimiston Miamissa sijaitsevalle tilille. Luottokorttimaksuihin netissä alkaa jo tottua ja niihin suhtautuu sen kummemmin huolestumatta, mutta pankkisiirto oli vähän outoa. Toimisto lupasi sitten toimittaa liput Quiton hotelliimme ”a couple of days before the flight to Galapagos”. Kas kas, kaikki toimi kuitenkin erinomaisesti.
Kävimme iltasella vielä syömässä amerikkalaistyylisessä hampurilais-olut-ravintolassa ja kaljalla brittiläisen kaverin omistamassa Reina Victoria –pubissa. Hieman varuillamme kävelimme kartsalla kun kaikissa matkaoppaissa varoiteltiin, että ”a lot of muggings and armed robberies have been reported”. Ei ”uusi kaupunki” ainakaan tuntunut mitenkään erityisen pelottavalta. Pienen nettisession jälkeen painuimme pehkuihin odottamaan aikaista lähtöä Galapagokselle.
7.1.2006. (Lauantai) Quito -> Santa Cruz Island, Galapagos
Taas oli aikainen lähtö. Koska yli puolen tunnin matka taksilla kentälle maksoi vain viisi dollaria päätimme jälleen luottaa mittarikyytiin. Itse asiassa tämän päivän kuski oli opportunisti, koska pyysi meiltä kuusi dollaria vaikka viiden pitäisi olla ”fixed price”. Galapagoksen lennoista huolehti lentoyhtiö nimeltään Tame. Söimme kentällä aamiaiset ja kirjoittelimme matkapäiväkirjaa Pääsiäissaaren ja Perun tapahtumista. Kolmisen tuntia kestävä lento pysähtyi maan toisessa isossa kaupungissa Guayaguilissa. Iltapäivällä kone laskeutui ensi kertaa meille lämpimään paikkaan sitten Pääsiäissaaren. Baltran saari, jolla lentokenttä sijaitsee, on sotilastukikohta ja aika karun näköinen paikka. Kymmenen minuutin bussikyyti vie matkustajat laituriin josta mennään veneellä pienen salmen yli Santa Cruzin saarelle. Suurin osa saarille tulevista matkustajista tosin kyyditään suoraan risteilyalukseen, me halusimme kuitenkin viettä Galapagoksella myös hetken omaa aikaa. Hyppäsimme taksiin, jonka kuljettaja ei osannut pätkääkään englantia, eikä ymmärtänyt myöskään meidän ”loistavaa” espanjaa. Hän joutui pysähtymään pariin otteeseen, jotta joku ohikulkija pystyi tulkkaamaan minne olimme menossa ja koska seuraavaksi tarvisimme taksikyytiä. Homma hoitui kuitenkin ihan hienosti. Kuski jopa pysäytti hetkeksi kun huomasi tien varressa kulkevan kilpikonnan. Konna oli valtavan kokoinen, mutta oli kuulemma vasta poikanen. Tajusimme asian vasta muutaman päivän kuluttua kun näimme niitä aikuisia…..
Matka saaren toiselle puolelle Galapagoksen suurimpaan kaupunkiin Puerto Ayoraan kesti reilun puoli tuntia. Majoituimme Red Mangrove Inn –hotelliin, joka on mangrovepuiden suojassa sijaitseva pääosin savesta ja kalkkikivestä muovailtu erittäin persoonallinen ja romanttinen hotelli kaupungin laidalla. Reseptionistityttö toi meille tervetuliaisdrinkit ja ne nautittuamme siirryimme hotellin loungeen nauttimaan muutamat oluet. Katselimme 11000 asukkaan kaupunkia loppuillan, söimme hotellimme yhteydessä olevassa Red Sushi –ravintolassa ja kävimme myöhäisillasta vielä erään perheen omistamassa olohuonebaarissa jossa katselimme videolta 80-luvun musavideoita parin tunnin ajan ennen nukkumaanmenoa. Mukava kokemus.
8. – 12.1.2006. (Sunnuntai – Torstai) Risteily M/Y Edenillä.
Koska suurin osa risteilylle osallistuvista ihmisistä viedään suoraan lentokentältä laivaan, jouduimme matkaamaan takaisin kentälle, jossa tapaisimme muut risteilijät. Lento Quitosta oli tänään pari tuntia myöhässä, joten odottelimme kärsivällisesti. No, saimme ainakin tutustua ensimmäisenä risteilyn oppaaseen Rauliin, joka oli meitä vastassa. Laivalle saapuivat myös Molly ja David Anderson Sacramenton alueelta Pohjois-Kaliforniasta, Portlandista Mainesta kotoisin oleva naisasianainen Lois Reckitt ja hänen sisarenpoikansa Dan, saksalainen lääkäripariskunta Uwe ja Monica sekä Rachel, Nanette, Courtney, Josh, Sherry, Suzie ja heidän opettajansa Seth Westminster Collegesta, Pennsylvaniasta.
Eden on pieni paatti, jonne mahtuu 16 risteilijää. Majoituimme hyttiin numero 7 yläkannelle, kävimme kuulemassa Raulin pitämän luennon siitä, miten saarilla pitää käyttäytyä ja pian olimmekin jo ensimmäisellä rannalla Baltran saarella. Pehmeällä laskulla alkoi tämä homma, ei vielä mitään eläinsightingeja:-(
Illallisella aloimme rikkoa jäätä kanssamatkustajiemme kanssa, kuten kunnon seuramatkalla pitää tehdä. Matkan aikana saimme ilon lounastaa tai illastaa lähes kaikkien kanssa. Ainoastaan nuo collegelaiset jäivät vieraammiksi. Parhaiten tutustuimme Andersoneihin ja Lois Reckittiin, joka myös kutsui meidät kylään Maineen. Uuden-Englannin kiertomatka onkin yksi meidän seuraavista top5-matkakohteista.
Maanantain ja tiistain ohjelmat olivat melko samanlaiset. Aamulla oli ensin ”biologiantunti” ja hike jollain saarella (maanantaina North Seymour, tiistaina Espanola), sitten ”snorkeling activity”, johon osallistuimme vain ensimmäisenä aamuna. Lounas puolenpäivän aikaan, sitten lepoa, iltapäivällä taas snorklausta ja myöhemmin toinen haikki ja viimeisenä ”briefing”, jossa kerrottiin seuraavan päivän ohjelma sekä tietenkin illallinen. Ruoka laivalla oli terveellistä ja jokainen ateria oli erinomainen. Ehkä määrällisesti sitä oli vähänlaisesti, mutta emme ole tainneet koko matkamme aikana voida niin hyvin kuin tällä risteilyllä.
Joo, snorklaukset jäivät vähän vähiin kun emme niin voimakkaisiin ocean currenteihin tottuneina oikein osanneet hommaa. Oli se varmaan koomisen näköistä kun meitä vinssattiin takaisin veneeseen noin kahden minuutin uimisen jälkeen;-) Ehkä sitä yli kolmikymppisenä jo pitäisi tietää mitä osaa ja mitä ei, eikä aina vaan yrittää tehdä häveliäänä perässä kun kerran kaikki muutkin tekevät. Perisuomalaista ajattelua taitaa olla…
No, snorklauksen sijaan nautimme sitäkin enemmän luontoon ja eläimiin tutustumisesta. Suurimman vaikutuksen meihin tekivät suloiset merileijonat. Näimme myös paljon liskoja ja mitä omituisimpia lintuja. Kuvat kertovat kuitenkin enemmän kuin miljoona sanaa joten kannattaa katsella tuolta fotoalbuumista. Ja silloin kun muut olivat snorklaamassa, paistattelimme päivää laivan kannella ja tietenkin poltimme itsemme niin kuin aina. Saksalainen Monica ei myöskään sukeltelusta välittänyt, hän luki kirjaa aina kun hänet näemme, eikä hän tainnut sanoa sanaakaan koko risteilyn aikana.
Koko risteilystä jäi mystinen ja rauhallinen fiilis. Oli se nimittäin aika upeaa istua laivan keulassa illalla pimeän jo tultua, nauttia olutta ja katsella kun tusina delfiinejä hyppii laivan edellä ikään kuin tietä näyttäen. Tämän muutaman päivän aikana unohti ensimmäistä kertaa myös täysin kaikki arkiasiat. Ehkä se johtui siitä, että oli paljon uusia ihmisiä, ja tietty siitä, ettei ollut minkään valtakunnan kommunikointivälineen tavoitettavissa. Ihanteellista.
Keskiviikkona saavuimme Floreanan saarelle, jossa kävimme ikivanhassa valaanpyytäjien perustamassa postitoimistossa. Lähetimme kortin itsellemme. Meininki on siis se, että jos joku lähellä Suomea asuva käy toimistossa, hänen pitäisi napata meidän kortti ja toimittaa perille. Itse toimitimme kolme Kaliforniaan menossa olevaa korttia myöhemmin kun saavuimme San Franciscoon. Illalla laiva saapui Puerto Ayoraan, jossa muut risteilyllä olevat pääsivät nyt käymään ensimmäistä kertaa. Kävimme itsekin parilla oluella mutta tulimme vielä yhdeksi yöksi laivaan.
Torstaina tutustuimme jättiläiskilpikonniin ensin Charles Darwin Research Centerissa, jossa tapasimme Lonesome Georgen, lajinsa viimeisen Pinta-saaren kilpikonnan. Tutkijat ovat tehneet kaikkensa, jotta George löytäisi jonkun jonka kanssa jatkaa sukua, mutta homma ei ole edennyt. Aikas iso palkkio onkin luvattu sille, joka vielä löytää sopivan naaraan Georgelle. Iltapäivällä matkasimme vielä saaren keskiosaan tortoise ranchille, jossa näimme luonnossa vapaana kulkevia konnia. Uskomattomia otuksia ovat kyllä, ne näyttävät todellakin siltä että ovat saapuneet jostain”muualta”.
Satamaan tultuamme hyvästelimme muut laivalaiset, jotka jatkoivat risteilyä vielä sunnuntaihin saakka. Painuimme pizzalle ja tavallaan huokaisimme helpotuksesta, että olimme taas vain kahden. Vaikka risteily olikin unohtumaton kaikin puolin, tajusimme että kyllä me olemme oman tiemme kulkijoita mitä matkustamiseen tulee.
Meillä oli varattuna vielä yksi yö Red Mangrove Innissä. Pääsimme vai pitäisikö sanoa jouduimme tarkistamaan sähköpostimme. Kauhea virhe. Aina jotain jobinpostia. Jos vielä joskus saamme mahdollisuuden tehdä toisen maailmanympärimatkan, se pitää järjestää niin, ettei tarvitse kommunikoida minkäänsortin työasioiden kanssa. Suomesta on kiva kuulla uutisia, varsinkin hyviä, sekä lukea silloin tällöin Ilta-Sanomien lööppejä netistä, mutta kyllä loman pitää olla loma. No, jääköön nyt tässä kertomatta mitä ne jobinpostit olivat. Ei mitään elämänvakavaa, eikä kuoleman- , mutta kyllä siinä aina muutama päivä menee huonommissa fiiliksissä, ei sille voi mitään.
Kävimme ostamassa muutamat matkamuistot (joista osa muuten jäi Uuteen-Seelantiin, siitä myöhemmin…) ja söimme illalliset ravintolassa, jossa Mikko sai todella raakaa pihviä. Tästä luultavasti alkoi yli pari viikkoa kestävä omituinen mahatauti.
13.1.2006. (Perjantai) Galapagos -> Quito
Taksilla taas Baltran kentälle ja takaisin Quitoon, jossa majoituimme vielä kahdeksi yöksi samaiseen Hotel La Cartujaan, jossa olimme jo aiemmin. Menimme pizzalle kaupungin parhaaseen italialaisravintolaan ja kävimme oluella Turtle´s Head –brittipubissa, jossa jukeboksi paukutti HIMmiä. Sitten hotelliin saavuttuamme Mikko tuli kipeäksi.
14.1.2006. (Lauantai) Quito
Alkuperäisen suunnitelman mukaan tänään meidän piti matkustaa Etelä-Amerikan suurimmille markkinoille Otavaloon ja tutustua Quiton vanhaankaupunkiin. Ne jäivät Mikon mahataudin ja kuumeen takia tekemättä. Iltapäivällä rohkenimme kuitenkin lähteä taksilla Mitad del Mundoon, ”maailman keskelle”. Se on päiväntasaajalle rakennettu kylä, jossa saa kuvauttaa itsensä seisomassa sekä eteläisellä että pohjoisella pallonpuoliskolla Lontoon Greenwichin tapaan. Paljon melua tyhjästä –kaavalla toteutettu systeemi, vähän kuin Millennium Dome aikoinaan. Ecuadorin alkuperäiskansoista- ja heimoista kertova näyttely oli kuitenkin mielenkiintoinen. No, ehkä tuo Mikon ei-niin-hyvä olo vaikutti myös mielipiteeseemme paikasta…
Taksi käytti meitä vielä Quiton vanhan kaupungin yläpuolella olevalla kukkulalla, jossa on samantapainen Maria-patsas kuin Santiagossa. Kukkulalta on hyvät näköalat vanhaankaupunkiin, jota pääsimme lähemmin katselemaan vasta seuraavana aamuna. Sitten Mikon kuume nousi niin korkeaksi että oli mentävä lepäämään hotskuun. Pari leffaa tv:stä ja unta kuuppaan.
15.1.2006. (Sunnuntai) Quito, Ecuador -> San Jose, Costa Rica
Kas kummaa, suht terveenä taas. Lähdimme aikaisin aamulla taksilla vanhaan kaupunkiin. Teimme intensiivisen kävelyn kaupungin päänähtävyyksiä katsellen ennen kuin lähdimme lentokentälle. Meidän piti myös kävellä erästä kuuluisaa pikkukatua pitkin kaupungin työläiskaupunginosaan, mutta vastaantuleva paikallinen pariskunta kehotti kääntymään takaisin. Ymmärsimme heidän puheestaan ainoastaan sanan ”assault”, mutta se oli ihan tarpeeksi. So, goodbye Ecuador.
El Salvadorilainen TACA lennätti meidät sitten Costa Ricaan. Tuosta kokemuksesta kirjoitimme tänne jo aikaisemmin.
Costa Rica on kaunis maa, ehkä kaunein missä olemme käyneet. Riippuu tietenkin mistä tykkää, mutta jos tykkää vihreydestä, vehreydestä, jylhistä maisemista ja lämpimästä, tämä on oikea paikka. Ensimmäinen virhe matkamme suunnittelussa oli se, että emme olleet Pääsiäissaarella pitempään, toinen virhe tuli tässä. Meidän piti alun perin olla Costa Ricassa viikko, mutta Galapagoksen järjestelyt olisivat menneet siten pyllylleen, joten ratkaisimme tällä kertaa näin. Sovimme kuitenkin jo heti ensimmäisenä päivänä, että tänne tulemme vielä uudestaan pariksi viikoksi.
16.1.2006. (Maanantai) San Jose -> Jaco
Haimme auton hotellin vieressä olevasta parkkihallista ja maksoimme yhden yön pysäköinnistä käsittämättömän summan rahaa. Suuntasimme ensin parinkymmenen kilometrin päässä olevalle Britt-kahviplantaasille. Luvassa oli kolmen näyttelijän vetämä viihdyttävä parituntinen tutustuminen kahvin historiaan ja siihen, kuinka sitä tehdään. Sen päälle söimme lounaan ja lähdimme ajamaan Tyynenmeren rannikkoa kohti.
Costa Ricassa ei ole juurikaan tienviittoja eikä katukylttejä. Myöskään heillä ei ole talojen numeroita, postit tulevat lokeroihin postitoimistoon. Osoitteet kerrotaan risteysten ja maamerkkien mukaan. Osoite voi olla vaikka ”seitsemäs avenida ja Nissan-liikettä vastapäätä”. Varsin mutkikkaaksi homma menee sitten, kun paikallisten kuvailemia maamerkkejä ei ENÄÄ ole olemassa.
Meiltä meni varmaan pari tuntia hukkaan ennen kuin olimme menossa oikeata tietä oikeaan suuntaan. Tarcoles-nimisessä kylässä poikkesimme lähteäksemme krokotiilisafarille, mutta se jäi kun oli jo niin myöhä. Pimeä tulee jo puoli kuuden aikaan ja sen jälkeen ei ole enää viisasta ajaa. Pääsimme Jacon surffikaupunkiin asti, jossa kävimme Books & Stuff –kirjakaupasta ostamassa Costa Rican kartan. Aamulla lähtiessämme San Josessa ei ollut mitenkään erityisemmin lämmin, varmaankin pikkuisen vajaa kaksikymmentä astetta. Suuri yllätys oli se, että astuttuamme autosta ulos Jacossa, noin viisikymmentä kilometriä lännenpänä ja kolme-neljä tuntia myöhemmin sää oli totaalisen erilainen, epäilemättä kymmenisen astetta lämpimämpi. Koskaan ennen emme ole kokeneet näin suurta säänvaihdosta. Yllätys oli myös se, että Mikon kuumeilu ja mahan sekoilu meinasi alkaa vaivata taas iltapäivällä, mutta päästyämme lämpimään kaikki oireet hävisivät saman tien.
Majoituimme hollantilaisen pariskunnan omistamaan hotelliin, jossa ennen illanviettoon lähtöä ihmettelimme omistajan kanssa eurooppalaisten kansojen ja kielien omituisuuksia. Hollantilaiset ovat muuten omituista porukkaa. Söimme meksikolaista ruokaa pääkadun varrella ja nautimme muutamat Heinekenit. Totesimme myös taas minkä olemme jo muutamaan otteeseen tällä matkalla lausuneet: ”Tämähän on kuin Etelässä olisi…”
Tullessamme hotlalle takaisin kävimme vielä netissä katsomassa www.airdisasters.com (tai jotain) –sivustoja ja yllätykseksemme luimme, että aiemmin mainitsemallemme TACA –yhtiölle ei ole koskaan sattunut kuolemaan johtanutta haveria. Bless them !!
17.1.2006. (Tiistai) Jaco -> Manuel Antonio
Ajoimme aamiaisen jälkeen pikkuisen takaisinpäin Parque Nacional Carara –nimiseen paikkaan jossa teimme parin tunnin haikin sademetsään. Bongasimme omituisia lintuja, jonkun coatin tapaisen otuksen ja krokotiilin joka pelästyi meitä kun menimme huomaamattamme liian lähelle erään joen varressa. Kävely metsässä oli mahtavaa, saimme lisää potkua kimmokkeeseemme tulla Costa Ricaan takaisin, luonnonpoistoja maassa nimittäin riittää.
Lähdimme ajelemaan etelään päin Tyynenmeren rannikkoa. Vähän Jacosta eteenpäin läheiseen metsään on kyhätty ”Rainforest Aerial Tram”, hiihtohissistä muunneltu vempele, joka kulkee puiden latvojen korkeudella. Sieltä näkee metsän elämää vähän eri perspektiivissä. Costa Ricassa on muutenkin jos jonkinlaista ”canopy touria” tarjolla, tarkoittaa samaa asiaa monin eri tavoin toteutettuna. Tram-ajelun jälkeen samaan pakettiin kuului vielä mestan kasvi- ja käärmetarhaan tutustuminen. Muuten laadukasta mutta kaikki nämä turistijutut ovat liian selkeästi jenkeille suunnattuja, ja hinnat ovat sen mukaiset. Tunnin kestävä paketti maksoi kahdelta about 100 dollaria.
Ajoimme sitten alati kapenevaa tietä pitkin vielä pari tuntia. Tarkoituksenamme oli majoittua jonnekin Quepos –nimisen kaupungin liepeille, koska se sijaitsee lähellä Manuel Antonion kansallispuistoa, jonne huomenna suuntaisimme. Päätimme kuitenkin nousta kiemurtelevaa tietä itse Manuel Antonion kylään joka lepää upealla paikalla korkealla kukkulalla meren rannalla. Söimme El Avion –lentokoneravintolassa hampurilaiset. Rafla on todellakin rakennettu vanhan hävittäjäkoneen sisään ja näyttää siltä, kuin kone olisi iskeytynyt suoraan vuorenseinämään. Jo tulomatkalla kylään huomasimme houkuttelevan hotellin, La Colinan. Majoituimme sinne siitä huolimatta, että hinta oli aika reippaasti yli sovitun budjetimme. Hotelli on rakennettu rinteeseen ja pienet polut johtavat ylempänä oleville terasseille ja meidän huoneemme sijaitsi kaikista ylimmällä tasolla. Kerrassaan aivan upea paikka. Ihastelimme auringonlaskua parvekkeelta ja pimeän tultua saimme hätistellä huoneeseemme eksynyttä 15-senttistä kaskas-hyönteisen tapaista ulos ennen kuin siirryimme maistamaan muutamat kahvidrinkit baarin puolelle. Costa Ricassa pitää juoda kahvia kaikissa muodoissaan, se on oikeasti ihan sairaan hyvää. Kävimme myöhemmin vielä yöuinnilla hotellin poolilla.
18.1.2006. (Keskiviikko) Manuel Antonio
Pieni kankkunen taisi vaivata, mutta se huojentui hyvällä French Toast –aamiaisella aivan sairaan hyvine kahveineen;-) Varasimme respasta tälle päivälle veneretken läheiselle suistoalueelle. Retken ajankohta oli kuitenkin sen verran myöhään, että vastoin alkuperäistä suunnitelmaamme päätimme jäädä La Colinaan vielä toiseksi yöksi. Aamu- ja varhaisiltapäivän vietimme Parque Nacional Manuel Antoniossa, jossa teimme n. kolmen tunnin kävelyn. Bongasimme tällä kertaa apinoita, liskoja, auringonpalvojilta ruokaa varastelevia pesukarhuja ja tapasimme myös puussa koko elämänsä ylösalaisin viettävän slothin, mikä se nyt suomeksi mahtaakaan olla ???
Ruokailimme jälleen El Avionissa niin kuin eilenkin, ennen kuin lähdimme pari tuntia kestävälle veneajelulle rämeeseen mangrovepuiden keskelle. Näimme käärmeitä, kilpikonnia, hummingbirdejä, mutta apinat eivät ilmaantuneet näköetäisyydelle vaikka opas niitä koittikin paikalle kutsua. Huvittavin otus oli Jesus Christ-lizard, lisko joka todellakin kulki vetten päällä !!! Veneilemässä oli myös ameriikkalainen mummo, joka oli varannut ensi kesäksi lintubongausmatkan Suomeen.
Kuten kaikissa kunnon amerikkalaisten huvituksissa, ruokailu ”sisältyi” tämänkin retken hintaan. Onneksi se oli tällä kertaa todella maittava, oikeassa ravintolassa nautittu sellainen.
Hotellille päästyämme uni tuli silmään hetkessä, sen verran heviä oli viimeisen parin päivän retkeily.
19.1.2006. (Torstai) Manuel Antonio -> San Jose
Lähtömme viivästyi parilla tunnilla, kun Mikko joutui selvittelemään pankkiautomaattinostoaan, jossa kone antoi 200 dollarin sijasta vain 20 eikä lainkaan kuittia. Pankin henkilökunta kertoi, että automaatti ei kuulu heille mitenkään, mutta vakuutti että vain 20 dollaria veloitetaan. Costa Ricassa muuten on omakin valuutta, colon. Se on täysin dollariin sidottu raha ja sitä tarvitaan oikeastaan vain maitokaupassa.
Meillä oli tarkoitus käydä vielä jossain nähtävyydessä, mutta juututtuamme PanAmerican Highwayn ruuhkiin emme päässeet ajoissa mihinkään. Kerkisimme sentään ajamaan Los Angelesin kylään, jossa viimeistä kertaa ihastelimme keskeisen Costa Rican vehreitä maisemia ja aloimme suunnitella vauhdilla seuraavaa matkaa tänne.
Veimme matkatavarat Santo Tomas-hotelliin ja palautimme vuokra-auton. Vietimme iltaa Bar Nashville Southissa, jossa soi hyvä 80-luvun musa ja jossa tarjoili viehättävä ei-enää-mies-tarjoilija. Ajelimme vielä taksilla parissa muussakin kapakassa ja söimme illalliset hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa.
Costa Rica on helppo maa matkailijalle. Siellä asuu paljon muualta muuttaneita eläkeläisiä ja yrittäjiä ja lähes kaikki osaavat englantia. Maa on mukava sekoitus latinalaista- ja länsimaista amerikkaa. Kaikki hommat toimivat viimeisen päälle, kukaan ei huijaa, mutta silti kaikki on vähän leväperäistä. Koko maan pinta-alasta n. kolmannes on luonnonpuistoja, jotka ovat erittäin hyvin hoidettuja. Suosittelemme maata vaihtoehdoksi esim. Meksikon tai Karibian lomakohteille. Ainoa miinuspuoli on kalliimmanpuoleiset pääsymaksut nähtävyyksiin.
20.1.2006. (Perjantai) Costa Rica -> Arizona, USA
Lee Marvinin äänellä puhuva taksikuski heitti meidät lentokentälle. Dallasin lento oli tunnin myöhässä, syystä josta aloimme pelätä ettemme kerkiäisi Phoenixin jatkolennolle. Kävi niin ettemme kerinneetkään, mutta se ei johtunut pelkästään tästä.
Olimme jo saaneet hieman mittaamme täyteen latinokulttuurista ja puhuimme, että sitten asiat alkavat toimia kun pääsemme USAan joka on meille jo ennestään tuttu paikka. Hehheh, Etelä-Amerikassa emme kokeneet oikeastaan minkäänlaisia kunnon kommelluksia, mutta nythän ne sitten alkoivat kun pääsimme Jenkkilään.
Landing cardia täyttäessämme emme rehellisinä suomalaisina kirjoittaneet ”osoite” –kohtaan mitään, koska emme olleet varanneet mitään majoitusta valmiiksi. Emme me tajunneet tahi tienneet, että USAan saapuessa PITÄÄ olla joku osoite. Meidät siirrettiin immigration –luukulta ns. secondary arealle, jossa olimme ainoat valkoihoiset. Odottelimme puolisen tuntia poliisin juttusille pääsyä. Meidät grillaattiin todella tarkkaan: mitä työtä teemme Suomessa, paljonko meillä on rahaa USAssa oleskelua varten, kaikki jatkolentoliput käytiin läpi. Kyllähän se poliisisetä jossain vaiheessa rupesi heltymään ja hymyilemäänkin kun tajusi, ettemme me olleet tulleet pimeiden töiden perään tms… Annoimme hänelle San Franciscon osoitteemme (jonne saapuisimme vasta viiden päivän päästä), johon hän oli tyytyväinen. Perkele kun olisimme tajunneet laittaa sen siihen paperiin alunperinkin. Menimme re-chekkaamaan itsemme seuraavalle Phoenixin lennolle ja kerkisimme Hannu Hanhen tuurilla vielä toteuttamaan haaveemme Samuel Adams –oluesta Dallasissa.
Peruimme myös varatun vuokra-auton tältä illallta. Menisimme lentokenttähotelliin ja hakisimme auton vasta aamulla. Näin teimmekin. Econo Lodge löytyi puhelinsoiton ja shuttle-taxin päästä lentokentän alueelta. Haimme läheiseltä huoltoasemalta vähän naposteltavaa ja kävimme kylvyssä huoneemme poreammeessa. Ja taas Mikon mahatauti alkoi vaivata. Mahtoiko se johtua paluusta kylmään ilmastoon vai mistä?? Arizonassa ja varsinkin Grand Canyonilla lämpötila oli lähellä nollaa.
21.1.2006. (Lauantai) Phoenix -> Grand Canyon
Olimme autovuokraamolla jo seitsemän jälkeen aamulla kun hotellin shuttlebussi kulki vain kerran tunnissa ja olimme kertoneet hakevamme auton klo 8.00. Jenkeissä auton vuokraaminen on ihanteellista puuhaa muuten, paitsi että laskuun tulee aina mitä ihmeellisempiä lisiä; airport tax, licence plate fee, handling fee, one-way drop-off charge, state tax, additional driver surcharge jne… Mekin varasimme automme netistä paria viikkoa aiemmin ja ilmoitettu hinta oli jotain kolmensadan dollarin paikkeilla. Lopullinen hinta palautettuamme auton San Franciscoon oli yli 700 dollaria. Yes. Mutta siihen ihanuuteen, kaikki autot ovat lähes tuliteriä ja valinnan saa yleensä tehdä kymmenistä autoista. Otimme muutaman sataa mailia ajetun Dodge Stratuksen ja lähdimme suuntaamaan Flagstaffia ja sitten Grand Canyonia kohti pohjoiseen. Flagstaffissa poikkesimme Hastings-kirjakaupassa ostamassa jenkkiaiheisia kirjoja sekä America-yhtyeen kokoelmalevyn, josta tuli meidän suosikkimme tämän jenkkiperiodin ajaksi.
USAssa on maailman helpointa ajaa autoa. Koko maa on tehty autoille, tiet ovat leveitä ja joka paikassa on järjettömän kokoiset parkkipaikat. Yksisuuntaisia katuja ei ole juuri missään ja samat liikennesäännöt pätevät kuin Suomessakin, paitsi että oikealle saa kääntyä punaisista valoista. Kyllä Ameriikkaan tulo oli jotenkin kotoisaa, olemmehan vierailleet maassa jo muutaman kerran aiemminkin. Jo Floridassa ollessamme vuonna 2002 huomasimme adopt-a-highway –projektin. Se taisi olla silloin vasta aluillaan, mutta Arizonassa homma oli päässyt nyt kukoistukseensa. Kuka tahansa saa ”ostaa” pätkän highwayta ja sitten tälle ostajalle pystytetään kyltti, jossa kerrotaan että seuraavan pätkän on adoptoinut ”Anonymous Alcoholics of Boulder” tai jotain… Muuten hauskaa tienvarsiluettavaa, mutta luulisi että nuo parin kilometrin välein olevat kyltit alkaavat jo haitata ajokeskittymistä.
Jenkeissä tuttua ja mukavaa ovat myös dinerit ja pikaruokapaikat joissa safka on ihan OIKEASTI paljon parempaa kuin Euroopassa missään ja Coca-Cola on aivan sairaan hyvää ja sitä saa santsata niin paljon kuin jaksaa juoda. Tämän viikon aikana tuli vissiin syötyä pikaruokakiintiö täyteen koko vuodeksi.
Ennen saapumistamme Grand Canyon National Parkiin poikkesimme läheisessä intiaanireservaatissa, jossa näkyi jo esimakua kanjonin maisemista. Jarna osti Rachel Manygoats-nimiseltä navajo-naiselta dreamcatcherin. Kansallispuistoon saavuttuamme ajoimme ensin ”Desert View” –nimiselle alueelle, jossa sijaitsee myös navajo-käsitöihin erikoistunut matkamuistomyymälä ja torni josta aukesi ensimmäiset näkymät kanjoniin. Ensimmäinen reaktio oli, että TÄH, eikö tämä olekaan isompi ?? Henki alkoi salpaantua ja homman rupesi tajuamaan vasta kun oli ajanut muutaman kymmenen kilometria eteenpäin pysähtyen lukuisilla viewpointeilla. Jokaisesta kulmasta luonnonoikku oli erinäköinen, -syvyinen ja –levyinen. Valtava systeemi, ei mahdu kameraan eikä sanoihin joilla sitä pitäisi tässä kuvailla. Näyn edessä meni eittämättä hiljaiseksi. Viewpointeilta lähti usean kymmenen kilometrin pituisia traileja kanjoniin. Opastetauluilla kerrottiin varoittavia tarinoita kanjoniin menehtyneistä haikkaajista, jotka olivat luulleet pärjäävänsä litralla vettä ja parilla suklaapatukalla. Me emme lähteneet yrittämään, vaikka mieli olisi kyllä tehnyt. Ehkä mahtavimmillaan paikka olisi nimenomaan katsottuna kanjonin pohjalta. Illan hämärtyessä majoittauduimme kanjonin reunalla olevaan Bright Angel Lodgeen, joka muistutti aivan Great Northern Hotellia Twin Peaksista. Uni tuli silmään heti ja Mikon omituinen vatsatauti ja kuume osoittivat taas elonmerkkejä?
22.1.2006. (Sunnuntai) Grand Canyon –> Las Vegas
Kävimme aamiaisella Bright Angelin edelleen Twin Peaksmäisessä ravintolassa. Vierailimme myös Colbin veljesten studiossa joka on rakennettu rotkon rinteeseen. Veljekset asustelivat paikalla 1900-luvun alkupuolella ja tulivat kuuluisiksi valokuvattuaan kanjonia menestyksekkästi. Katsastimme vielä parit viewpointit ja lähdimme sitten jatkamaan matkaa pikkuhiljaa. Tiellä ulos puistosta meitä tuli tervehtimään peura aivan automme ovelle. Kohtaaminen ei kestänyt kauaa kun park rangerit sattuivat tulemaan paikalle ja häätivät peuran sekä meidät pois. Pysähdyimme vielä läheisessä pikkukaupungissa jossa IMAX –teatteri esitti Grand Canyon- filmiä. Historiallinen ja viihteellinen pläjäys joka aiheutti kylmät väreet varsinkin kun olimme juuri nähneet paikan livenä.
Arizonassa on jäljellä pisimmät pätkät vanhaa tietä numero 66. Ajoimme sitä pitkin aina kun oli mahdollista. Saimme kokea lukuisista leffoista tutun näyn missä suoraa sähkötolppien reunustamaa tietä ja aavikkoa näkyy silmänkantamattomiin. Pysähdyimme parin tunnin ajon jälkeen ”Grand Canyon Caves” –luolilla, jossa meidät vietiin hissillä 70 metriä maan alle luoliin jotka ovat yhteydessä yli sadan kilometrin päässä olevaan kanjoniin.
Suunnitelmamme oli ajaa pimeän tuloon asti ja jäädä sitten yöksi sinne missä sattuisime olemaan. Ennen Nevadan rajaa pysähdyimme vielä erään pikkukaupungin 50-luku-tyylisessä dinerissa, joka oli vuorattu Marilynin ja Elviksen kuvilla. Ylitimme osavaltion rajan Hoover Damin kohdalla, jossa vierailimme jo 2004 tammikuussa. Hauskaa tulla uudestaan paikkaan, jossa ei luullut enää koskaan käyvänsä. 30 mailin päässä padosta on Las Vegas, päätimme ajaa vielä sinne. Sama turisti-info, joka varasi vegasinhotellimme pari vuotta sitten varasi sen nytkin. Hotelli oli sama Jockey Club ja tuntuu, että huonekin oli sama, ainakin tismalleen samanlainen. Olimme puhuneet jo ennen matkalle lähtöämme, että jos ajaisimme Vegasin kautta olisi hienoa käydä katsomassa Celine Dionin konsertti, joka jäi väliin viime vierailulla. Mikko ottikin marraskuussa asiasta selvää ja muutamien netissä toimivien lipunmyyntipalveluiden mukaan yhtään konserttia ei pitänyt sattua sopivasti matkallemme. Kaupunkiin päästyämme selvitimme asian oikean laidan ja puolen tunnin päästä seisoimmekin jo Ceasar Palacen Colosseumissa liput tanassa.
Konsertti ei tosiaankaan ollut pelkkä keikka vaan audiovisuaalinen spektaakkeli joka lävähti tajuntaan varmasti jokaiselle vaikkei musasta olisikaan digannut. Omituista vain ajatella että Celine on vetänyt samaa showta jo yli kolme vuotta samassa mestassa. Solisti oli vireessä sekä kirjaimellisesti että muutenkin ja parikymmenmiehinen ensin piilossa ollut orkesteri veti todella hyvin. Parhaiten mieleen jäivät tietenkin isoimmat maailmanhitit sekä Jim Steinmanin ”It´s All Coming Back To Me”.
23.1.2006. (Maanantai) Las Vegas –> Santa Barbara
Kävimme herättyämme vielä Barnes & Noble –kirjakaupassa Vegasin laitamilla ostamassa California –materiaalia ja lähdimme kohti rannikkoa. Ajoimme koko päivän, pysähdyimme välillä vain tankkaamaan Bakerin pikkukaupungissa. Suurin osa reitistä kulkee Mojaven aavikon läpi ja osan matkaa tien vieressä on high security-aita ja kaukana sen toisella puolen NASAn huippusalaisia tutkimuskeskuksia, joissa työskentelee ja asuu tuhansia ihmisiä eristyksissä siviilimaailmasta. Ohitimme Los Angelesin sen pohjoispuolelta ja pimeän tullessa olimme Santa Barbaran kohdalla. Etsimme sieltä budjettimme mukaista hotellia pitkään, mutta kun ei ruvennut löytymään, majoituimme keskelle kaupunkia Hotel Santa Barbaraan. Tien toisella puolen oli London Town –brittipubi jossa istuimme parin oluen ajan katsellen Star-kanavalta Reese Witherspoon –dokumenttia, söimme hotskun naapurissa fajitakset ja sitten petiin.
24.1.2006. (Tiistai) Santa Barbara -> Santa Cruz
Businessmiesten ja –naisten miehittämässä hotellin aulassa tarjoiltu aamiainen oli loistava amerikkalaisen mittapuun mukaan. Täällä ei yleensä sisälly aamiaista hotelliyöhön lukuunottamatta luksuspaikkoja. Luksusta tämä hotelli ei ollut muuten kuin hintansa puolesta, mutta aamiainen kelpasi meille hyvin. Jatkoimme sitten matkaa kohti US1 –rannikkotietä kohti. Ajoimme tanskalaiskylän, Solvangin läpi. Se oli kuin olisi tipahtanut hetkeksi juuttilaiseen maalaismaisemaan tuulimyllyineen ja smorgasbaareineen. Hieman pohjoisemmassa sijaitseva Hearst Castle on ihan eurooppalaisten linnojen tyyliin rakennettu erään amerikkalaisen liikemiehen unelma ja sen toteutuma. Kävimme portilla mutta emme viitsineet haaskata rahaa moiseen, olemme nähneet oikeitakin linnoja. Sen sijaan kävimme valtatien toisella puolen olevassa kylässä 100 vuotta vanhassa kyläkaupassa jäätelöllä. Morro Bayssa pysähdyimme katsomaan rannalla lepäävää kerrostalon kokoista kivenlohkaretta. Ennen varsinaiselle rannikkotielle siirtymistä verestimme Galapagos-muistojamme katsellen elefanttihyljeyhdyskuntaa rannalla ja todistimme hyljevauvan syntymisen. Loppupäivä kului eilisen tapaan ajaessamme lähes tauotta jylhää rantamaisemaa Santa Cruziin saakka (ainoa pysähdys oli näköalaravintola jossa söimme kalliit salaatit), jossa jälleen suht pitkään hotlaa etsittyämme löysimme sijamme Paradise Inn –motellista, jossa pitkästä aikaa toimi wireless-netti.
25.1.2006. (Keskiviikko) Santa Cruz -> San Francisco
Katselimme hetken kuolleen oloista Santa Cruzin keskustaa ja ajoimme sitten yhtä soittoa Golden Gaten sillalle San Franciscoon. Tiesimme, ettei Friscon vierailulta pitäisi odottaa liikoja, koska aikaa olisi niin vähän, mutta kaupunki teki heti vaikutuksen vähän New Yorkin tapaan. Ajelimme jyrkkiä katuja pitkin Pacific Heightsissa ja ajoimme keskustan korkeimmalle kohdalle Twin Peaks –kukkuloille sekä otimme valokuvia vielä toistamiseen Golden Gaten alapuolelta Fort Pointista. Sitten palautimme auton ydinkeskustaan O´Farrell –streetille Dollar Rent-a-carin toimistoon. Ystävällinen vuokraamonsetä heitti meidät vielä sitten majapaikkaamme York Hotelliin, joka muutama kymmenen vuotta sitten toimi Hitchcockin Vertigo-elokuvan kuvauspaikkana. Hotellista löytyvät edelleen Kim Novak-room ja Vertigo-room.
Pienen lepäilyn jälkeen lähdimme cable carilla North Beachin kaupunginosaan, joka on kuuluisa italialaisista ravintoloistaan ja kahviloistaan. Söimme yhden sellaisen terassilla suhteellisen herkulliset pasta-annokset, vierailimme 1800-lukulaisessa The Saloon –kapakassa ja kävelimme Chinatownin läpi hotelliin nukkumaan.
26.1.2006. (Torstai) San Francisco
Köyhänoloisen aamiaisen jälkeen kävelimme postitoimistolle Sutter Streetin päähän, josta postitimme kaksi yhteensä 7 kg painavaa pakettia Suomeen. Oli pakko päästä eroon matkaoppaista ja –muistoista joita emme enää loppumatkalla tarvitse, jotta matkaan mahtuisi lisää ostoksia. (Myöhemmin saimme tietää, että tavaroiden matka kotomaahan kesti vain 3 arkipäivää, hämmästyttävää.) Ajoimme raitiovaunulla Fisherman´s Wharfiin, josta lähti lautta Alcatrazin saarelle. Pitkään pahamaineisena vankilana toiminut saari oli perin mielenkiintoinen nähtävyys. Paikalla sattui myös olemaan vanha herra, joka oli nuorin koskaan saarella työskennellyt vanginvartija. Hän kertoi juttuja Al Caponesta ja Birdmanista. Spooky mutta jotenkin viehättävä paikka. Saarelta oli myös hienot näkymät kauniiseen San Franciscon kaupunkiin.
Ratikalla ja sitten bussilla ajoimme toiselle puolen kaupunkia, Haight & Ashbury –kaupunginosaan joka tuli kuuluisaksi 60-luvulla Summer of Loven kehtona. Pakko oli kuvauttaa itsensä niiden kuuluisien katukylttien alla, vierailla paikallisessa baarissa ja isossa levykaupassa sekä syödä paikallisessa nykyhippien kansoittamassa Mäkkärissä. San Francisco ja varsinkin Haight on edelleen eri puolilta maata tulevien vapaamielisten ja eksentrikkojen kotisatama.
Paluumatkalla kävimme vielä Gold Dust –pubissa downtownissa. San Francisco on New Yorkin ohella sellainen jenkkiläinen kaupunki jossa me tunsimme olomme heti kotoisaksi. USAssa siellä täällä saattaa joskus tulla hieman turvaton olo. Ehkä se johtuu siitä että kulttuuri ja ympäristö muistuttaa niin paljon omaamme, mutta ei kuitenkaan ihan, aivan kuin jokin olisi ”pielessä”. Aasiassa tai Etelä-Amerikassa kaikki on NIIN erilaista, että vastaavanlaista turvattomuuden tunnetta ei tule, kun kaikki ajatusenergia menee sen erilaisuuden ymmärtämiseen ja siinä mukana pysymiseen.
Aloimme suunnitella uutta reissua tännekin !!!!
To be continued…
-----------
Jos laskimme oikein, tässä kohtaa on matkamme puoliväli. Sen kohdalla ja vähän jälkeenkinpäin mietimme seuravanlaisia:
----------
Mikko: ”Alkureissusta pidin suurena päämääränäni, että kunhan matka on lopulta ohi minulla pitää olla ajatustyö ja päätökset tehtynä monesta asiasta jotka koskevat työtäni ja muutenkin loppuelämääni. Tässä vähän ennen puolta väliä alkoi tulemaan paniikki siitä, että olenko kerinnyt oikeastaan miettimään mitään. Nyt tätä kirjoittaessani (13.2.) on enää reilu kolmasosa jäljellä ja tuntuu että alkumatkan ajatukset siitä, että täytyy tehdä tiukkoja ja lopullisia muutoksia ja päätöksiä, täytyy heittää roskakoriin. Elämä ei voi eikä sen tarvitse muuttua miksikään yhtäkkiä, siihen tarvitaan aikaa, kypsyttelyä ja joustavuutta. Luulen, että kaikkien asioiden yhtäkkinen muuttaminen on vain pakenemista todellisuudesta. Little by little, baby steps to the door…;)
Matka on opettanut sen, että maailma on mukava ja ystävällinen paikka, toisin kuin suurin osa uutiskuvista antaa ymmärtää. Kun 5.12. neljältä aamulla tunti ennen lähtöämme istuin olohuoneessa Kaupinkadulla varailemassa hotels.comista majoituksia Chilestä ja Perusta minulle iski paniikki. Sama paniikki tuli pieninä annoksia vielä Argentiinassa. Se ilmeni aina kun aloin ajatella missä Suomi on. Tuli jotenkin niin konkreettisesti selväksi, kuinka pieniä otuksia me täällä olemme. Tuo paniikki alkoi sitten pikkuhiljaa häipyä. Ihmiset ja ihmisten tavat ovat oikeastaan ihan samanlaisia missä tahansa. Täytyy silti muistaa, että nyt liikumme vain kristityissä maissa. Islamilaisissa maissa emme ole käyneet ja ehkä esim. Aasiassa missä tahansa muuallakin asiat ovat hieman toisin. Tämän ikäisenä ei saa enää sellaisia kiksejä matkailusta tai ylipäänsä asioista kuin sanotaan 10 vuotta aikaisemmin. Suurin tyytyväisyyden tunne tulee siitä kun huomaa osaavansa toimia maailmalla oikeastaan missä tahansa. Voin sanoa hyvin mielin, että enää minua ei pelota lähteä minnekään, mihin nyt yleensäkään on järkevää matkustaa.
Kaikkein parasta tässä on se, että kunhan aikaa matkalla oli vierähtänyt vähän yli kuukausi niin uusia sävellyksiä alkoi pikkuhiljaa kömpiä mieleen, asia jota ei ole tapahtunut oikeastaan kymmeneen vuoteen muuta kuin pakon sanelemana.
Luovuus vaatii joutilaan mielen, vai miten se sanonta menee? Ainakin aion yrittää, että voisin sen joutilaan mielen säilyttää ainakin osan ajasta kotonakin.”
--------
Jarna: ”Mikäs tässä on aikaansa viettää niin kuin mieluiten haluaa eli matkustellen. ;o) Toisaalta matkustamiseenkin tottuu niin ettei se enää joka päivä tunnu niin mahtavan superhienolta kuin kotona matkan alkamista odotellessa. Vielä ei kuitenkaan ole kertaakaan tullut varsinainen ikävä kotiin vaikka moni tuttava niin epäili käyvän. Matkustaminen on mun juttu. En tiedä kuinka kauan reissussa pitäisi olla jotta siihen tympiintyisi. Eri asia on jos on töissä vieraassa maassa, siitäkin on kokemusta pariinkin eri otteeseen. Turistina olo on ihan toista, ei tarvi stressata muusta kuin että ehtii lentokoneeseen. On unohtunut ruokaostosruuhkat Prismassa, lumisohjoinen Hämeenkatu ja pimeys töihin lähtiessä sekä sieltä palatessa. Välillä on hyvä kuitenkin muistuttaa itseään mikä siellä odottaa kun kotiin palaa… ;o)
Mulla ei ole mitään suunnitelmia mitä teen kotiin palattuani, katselen rauhassa mitä tuleman pitää. Ihme kyllä, ajatus ei pelota yhtään. Aikaisemmin luultavasti olisi ollut paniikki kun tulevasta ei ole tietoa mutta ehkäpä viimeistään tämä matka on opettanut päivä kerrallaan elämistä; sen että kaikesta selviää ja asioilla on tapana ratketa tavalla tai toisella. Matkalla on ollut pari sillä hetkellä epätoivoiselta tuntuvaa tilannetta jotka ovat päättyneet onnellisesti eikä niiden ajattelu tunnu pahalta, lähinnä huvittaa: Pääsiäissaarella maatessani sairaalassa piikki suonessa keskellä espanjankielisiä sairaanhoitajia malarialääkkeen aiheutettua ongelmia ja Galapagoksella uintiretkellä virtauksen keskellä rapiköiminen… ;o)
Tämän reissun jälkeen uskaltaa matkustaa mihin vain, eikä toinen maailmanympärimatkakaan ole poissuljettu. Sen voin kaikille tällaista matkaa harkitseville sanoa että turha miettiä enempää jos mahdollisuus joskus tulee, lähtö ei ainakaan saa olla kiinni peloista ja arkuudesta. Suomalaiset pärjäävät missä vain vaikka kielitaito ei olisi huipputasoa, mekään emme nälkään kuolleet Etelä-Amerikassa ja kattokin löytyi aina pään päälle vaikka epsanjan kielitaito rajoittuu muutamaan sanaan. Missään meille ei ole tapahtunut mitään pelottavaa muiden ihmisten takia, suurin osa ihmisistä kaikissa maissa on ollut hyvin ystävällisiä ja auttavaisia, tavallisia ihmisiä niin kuin mekin. Täytyy vaan aina muistaa olla maassa maan tavalla niin pärjää loistavasti… ;o)”
Milla Turismon heppu kyyditsi meidät lentokentälle aamulla aikaisin. Meitä hieman harmitti se, että LAN Peru oli ylibuukkauksen vuoksi jakanut istumapaikat uudelleen ja meidät oli laitettu ihan eri puolille konetta, vaikka varasimme lennot ja paikat jo syyskuussa. No, ystävällinen jenkkityttö vaihtoi omaa paikkaansa kolme kertaa, jotta muutama pariskunta sai istua tunnin lentomatkan vierekkäin. Turhamaistako ? Ei meistä. Niin, siis ensin lensimme Cuscosta Limaan ja sitten Limasta Quitoon, Ecuadoriin. Mikko soitti pari viimeistä työpuhelua Liman kentältä, koska seuraavat pari viikkoa olisimme täydellisessä GSM-katveessa. Ihanaa.
Ecuadorista meillä oli sellainen käsitys, että se olisi vielä köyhempi maa kuin Peru. Ehkä se onkin, mutta Quito ei ainakaan näyttänyt mitenkään erityisen köyhältä. Hinnatkaan eivät taksikyytejä lukuunottamatta olleet sen halvempia kuin muuallakaan Etelä-Amerikassa. Huvittavaa on, että Ecuadorin valuutta on vuodesta 2000 lähtien ollut USA:n dollari. Heillä on kyllä omat kolikkonsa, mutta setelit ovat ihan tuttua ”In God We Trust” –kamaa. Mitenkähän suomalaiset suhtautuisivat, jos vanhan markan tilalle olisi tullut esim. brittipunta ja katselisimme päivästä toiseen Elisabethin lärviä. Maailma on täynnä omituisuuksia.
Quito on Ecuadorin pääkaupunki ja sijaitsee myös korkealla Andeilla. Siellä oli vain vähän lämpöisempi kuin Cuscossa. Asukkaita on n. 400 000 ja kaupungissa on kaksi toisistaan melko erillään olevaa keskustaa, historiallinen vanhakaupunki joka on täynnä koloniaalisia kirkkoja, aukioita ja viehättävää espanjalaista arkkitehtuuria muutenkin. Sitten on uudempi Mariscal, johon suurin osa turisteista majoittuu ja jossa myös on suurin osa ravintoloista ja kaupoista.
Majoituimme La Cartuja –nimiseen hotelliin Leonidas Plazalle. Galapagostraveller –matkatoimisto oli jättänyt meille respaan paketin, joka sisälsi lentolippumme ja muut voucherit huomista Galapagoksen matkaa varten. Hieman olimme huolissamme, että menisikö tämän suhteen kaikki hyvin. Varasimme Galapagoksen matkan jo lokakuussa netin kautta ja maksu tapahtui siirtämällä rahat ulkomaanmaksuna toimiston Miamissa sijaitsevalle tilille. Luottokorttimaksuihin netissä alkaa jo tottua ja niihin suhtautuu sen kummemmin huolestumatta, mutta pankkisiirto oli vähän outoa. Toimisto lupasi sitten toimittaa liput Quiton hotelliimme ”a couple of days before the flight to Galapagos”. Kas kas, kaikki toimi kuitenkin erinomaisesti.
Kävimme iltasella vielä syömässä amerikkalaistyylisessä hampurilais-olut-ravintolassa ja kaljalla brittiläisen kaverin omistamassa Reina Victoria –pubissa. Hieman varuillamme kävelimme kartsalla kun kaikissa matkaoppaissa varoiteltiin, että ”a lot of muggings and armed robberies have been reported”. Ei ”uusi kaupunki” ainakaan tuntunut mitenkään erityisen pelottavalta. Pienen nettisession jälkeen painuimme pehkuihin odottamaan aikaista lähtöä Galapagokselle.
7.1.2006. (Lauantai) Quito -> Santa Cruz Island, Galapagos
Taas oli aikainen lähtö. Koska yli puolen tunnin matka taksilla kentälle maksoi vain viisi dollaria päätimme jälleen luottaa mittarikyytiin. Itse asiassa tämän päivän kuski oli opportunisti, koska pyysi meiltä kuusi dollaria vaikka viiden pitäisi olla ”fixed price”. Galapagoksen lennoista huolehti lentoyhtiö nimeltään Tame. Söimme kentällä aamiaiset ja kirjoittelimme matkapäiväkirjaa Pääsiäissaaren ja Perun tapahtumista. Kolmisen tuntia kestävä lento pysähtyi maan toisessa isossa kaupungissa Guayaguilissa. Iltapäivällä kone laskeutui ensi kertaa meille lämpimään paikkaan sitten Pääsiäissaaren. Baltran saari, jolla lentokenttä sijaitsee, on sotilastukikohta ja aika karun näköinen paikka. Kymmenen minuutin bussikyyti vie matkustajat laituriin josta mennään veneellä pienen salmen yli Santa Cruzin saarelle. Suurin osa saarille tulevista matkustajista tosin kyyditään suoraan risteilyalukseen, me halusimme kuitenkin viettä Galapagoksella myös hetken omaa aikaa. Hyppäsimme taksiin, jonka kuljettaja ei osannut pätkääkään englantia, eikä ymmärtänyt myöskään meidän ”loistavaa” espanjaa. Hän joutui pysähtymään pariin otteeseen, jotta joku ohikulkija pystyi tulkkaamaan minne olimme menossa ja koska seuraavaksi tarvisimme taksikyytiä. Homma hoitui kuitenkin ihan hienosti. Kuski jopa pysäytti hetkeksi kun huomasi tien varressa kulkevan kilpikonnan. Konna oli valtavan kokoinen, mutta oli kuulemma vasta poikanen. Tajusimme asian vasta muutaman päivän kuluttua kun näimme niitä aikuisia…..
Matka saaren toiselle puolelle Galapagoksen suurimpaan kaupunkiin Puerto Ayoraan kesti reilun puoli tuntia. Majoituimme Red Mangrove Inn –hotelliin, joka on mangrovepuiden suojassa sijaitseva pääosin savesta ja kalkkikivestä muovailtu erittäin persoonallinen ja romanttinen hotelli kaupungin laidalla. Reseptionistityttö toi meille tervetuliaisdrinkit ja ne nautittuamme siirryimme hotellin loungeen nauttimaan muutamat oluet. Katselimme 11000 asukkaan kaupunkia loppuillan, söimme hotellimme yhteydessä olevassa Red Sushi –ravintolassa ja kävimme myöhäisillasta vielä erään perheen omistamassa olohuonebaarissa jossa katselimme videolta 80-luvun musavideoita parin tunnin ajan ennen nukkumaanmenoa. Mukava kokemus.
8. – 12.1.2006. (Sunnuntai – Torstai) Risteily M/Y Edenillä.
Koska suurin osa risteilylle osallistuvista ihmisistä viedään suoraan lentokentältä laivaan, jouduimme matkaamaan takaisin kentälle, jossa tapaisimme muut risteilijät. Lento Quitosta oli tänään pari tuntia myöhässä, joten odottelimme kärsivällisesti. No, saimme ainakin tutustua ensimmäisenä risteilyn oppaaseen Rauliin, joka oli meitä vastassa. Laivalle saapuivat myös Molly ja David Anderson Sacramenton alueelta Pohjois-Kaliforniasta, Portlandista Mainesta kotoisin oleva naisasianainen Lois Reckitt ja hänen sisarenpoikansa Dan, saksalainen lääkäripariskunta Uwe ja Monica sekä Rachel, Nanette, Courtney, Josh, Sherry, Suzie ja heidän opettajansa Seth Westminster Collegesta, Pennsylvaniasta.
Eden on pieni paatti, jonne mahtuu 16 risteilijää. Majoituimme hyttiin numero 7 yläkannelle, kävimme kuulemassa Raulin pitämän luennon siitä, miten saarilla pitää käyttäytyä ja pian olimmekin jo ensimmäisellä rannalla Baltran saarella. Pehmeällä laskulla alkoi tämä homma, ei vielä mitään eläinsightingeja:-(
Illallisella aloimme rikkoa jäätä kanssamatkustajiemme kanssa, kuten kunnon seuramatkalla pitää tehdä. Matkan aikana saimme ilon lounastaa tai illastaa lähes kaikkien kanssa. Ainoastaan nuo collegelaiset jäivät vieraammiksi. Parhaiten tutustuimme Andersoneihin ja Lois Reckittiin, joka myös kutsui meidät kylään Maineen. Uuden-Englannin kiertomatka onkin yksi meidän seuraavista top5-matkakohteista.
Maanantain ja tiistain ohjelmat olivat melko samanlaiset. Aamulla oli ensin ”biologiantunti” ja hike jollain saarella (maanantaina North Seymour, tiistaina Espanola), sitten ”snorkeling activity”, johon osallistuimme vain ensimmäisenä aamuna. Lounas puolenpäivän aikaan, sitten lepoa, iltapäivällä taas snorklausta ja myöhemmin toinen haikki ja viimeisenä ”briefing”, jossa kerrottiin seuraavan päivän ohjelma sekä tietenkin illallinen. Ruoka laivalla oli terveellistä ja jokainen ateria oli erinomainen. Ehkä määrällisesti sitä oli vähänlaisesti, mutta emme ole tainneet koko matkamme aikana voida niin hyvin kuin tällä risteilyllä.
Joo, snorklaukset jäivät vähän vähiin kun emme niin voimakkaisiin ocean currenteihin tottuneina oikein osanneet hommaa. Oli se varmaan koomisen näköistä kun meitä vinssattiin takaisin veneeseen noin kahden minuutin uimisen jälkeen;-) Ehkä sitä yli kolmikymppisenä jo pitäisi tietää mitä osaa ja mitä ei, eikä aina vaan yrittää tehdä häveliäänä perässä kun kerran kaikki muutkin tekevät. Perisuomalaista ajattelua taitaa olla…
No, snorklauksen sijaan nautimme sitäkin enemmän luontoon ja eläimiin tutustumisesta. Suurimman vaikutuksen meihin tekivät suloiset merileijonat. Näimme myös paljon liskoja ja mitä omituisimpia lintuja. Kuvat kertovat kuitenkin enemmän kuin miljoona sanaa joten kannattaa katsella tuolta fotoalbuumista. Ja silloin kun muut olivat snorklaamassa, paistattelimme päivää laivan kannella ja tietenkin poltimme itsemme niin kuin aina. Saksalainen Monica ei myöskään sukeltelusta välittänyt, hän luki kirjaa aina kun hänet näemme, eikä hän tainnut sanoa sanaakaan koko risteilyn aikana.
Koko risteilystä jäi mystinen ja rauhallinen fiilis. Oli se nimittäin aika upeaa istua laivan keulassa illalla pimeän jo tultua, nauttia olutta ja katsella kun tusina delfiinejä hyppii laivan edellä ikään kuin tietä näyttäen. Tämän muutaman päivän aikana unohti ensimmäistä kertaa myös täysin kaikki arkiasiat. Ehkä se johtui siitä, että oli paljon uusia ihmisiä, ja tietty siitä, ettei ollut minkään valtakunnan kommunikointivälineen tavoitettavissa. Ihanteellista.
Keskiviikkona saavuimme Floreanan saarelle, jossa kävimme ikivanhassa valaanpyytäjien perustamassa postitoimistossa. Lähetimme kortin itsellemme. Meininki on siis se, että jos joku lähellä Suomea asuva käy toimistossa, hänen pitäisi napata meidän kortti ja toimittaa perille. Itse toimitimme kolme Kaliforniaan menossa olevaa korttia myöhemmin kun saavuimme San Franciscoon. Illalla laiva saapui Puerto Ayoraan, jossa muut risteilyllä olevat pääsivät nyt käymään ensimmäistä kertaa. Kävimme itsekin parilla oluella mutta tulimme vielä yhdeksi yöksi laivaan.
Torstaina tutustuimme jättiläiskilpikonniin ensin Charles Darwin Research Centerissa, jossa tapasimme Lonesome Georgen, lajinsa viimeisen Pinta-saaren kilpikonnan. Tutkijat ovat tehneet kaikkensa, jotta George löytäisi jonkun jonka kanssa jatkaa sukua, mutta homma ei ole edennyt. Aikas iso palkkio onkin luvattu sille, joka vielä löytää sopivan naaraan Georgelle. Iltapäivällä matkasimme vielä saaren keskiosaan tortoise ranchille, jossa näimme luonnossa vapaana kulkevia konnia. Uskomattomia otuksia ovat kyllä, ne näyttävät todellakin siltä että ovat saapuneet jostain”muualta”.
Satamaan tultuamme hyvästelimme muut laivalaiset, jotka jatkoivat risteilyä vielä sunnuntaihin saakka. Painuimme pizzalle ja tavallaan huokaisimme helpotuksesta, että olimme taas vain kahden. Vaikka risteily olikin unohtumaton kaikin puolin, tajusimme että kyllä me olemme oman tiemme kulkijoita mitä matkustamiseen tulee.
Meillä oli varattuna vielä yksi yö Red Mangrove Innissä. Pääsimme vai pitäisikö sanoa jouduimme tarkistamaan sähköpostimme. Kauhea virhe. Aina jotain jobinpostia. Jos vielä joskus saamme mahdollisuuden tehdä toisen maailmanympärimatkan, se pitää järjestää niin, ettei tarvitse kommunikoida minkäänsortin työasioiden kanssa. Suomesta on kiva kuulla uutisia, varsinkin hyviä, sekä lukea silloin tällöin Ilta-Sanomien lööppejä netistä, mutta kyllä loman pitää olla loma. No, jääköön nyt tässä kertomatta mitä ne jobinpostit olivat. Ei mitään elämänvakavaa, eikä kuoleman- , mutta kyllä siinä aina muutama päivä menee huonommissa fiiliksissä, ei sille voi mitään.
Kävimme ostamassa muutamat matkamuistot (joista osa muuten jäi Uuteen-Seelantiin, siitä myöhemmin…) ja söimme illalliset ravintolassa, jossa Mikko sai todella raakaa pihviä. Tästä luultavasti alkoi yli pari viikkoa kestävä omituinen mahatauti.
13.1.2006. (Perjantai) Galapagos -> Quito
Taksilla taas Baltran kentälle ja takaisin Quitoon, jossa majoituimme vielä kahdeksi yöksi samaiseen Hotel La Cartujaan, jossa olimme jo aiemmin. Menimme pizzalle kaupungin parhaaseen italialaisravintolaan ja kävimme oluella Turtle´s Head –brittipubissa, jossa jukeboksi paukutti HIMmiä. Sitten hotelliin saavuttuamme Mikko tuli kipeäksi.
14.1.2006. (Lauantai) Quito
Alkuperäisen suunnitelman mukaan tänään meidän piti matkustaa Etelä-Amerikan suurimmille markkinoille Otavaloon ja tutustua Quiton vanhaankaupunkiin. Ne jäivät Mikon mahataudin ja kuumeen takia tekemättä. Iltapäivällä rohkenimme kuitenkin lähteä taksilla Mitad del Mundoon, ”maailman keskelle”. Se on päiväntasaajalle rakennettu kylä, jossa saa kuvauttaa itsensä seisomassa sekä eteläisellä että pohjoisella pallonpuoliskolla Lontoon Greenwichin tapaan. Paljon melua tyhjästä –kaavalla toteutettu systeemi, vähän kuin Millennium Dome aikoinaan. Ecuadorin alkuperäiskansoista- ja heimoista kertova näyttely oli kuitenkin mielenkiintoinen. No, ehkä tuo Mikon ei-niin-hyvä olo vaikutti myös mielipiteeseemme paikasta…
Taksi käytti meitä vielä Quiton vanhan kaupungin yläpuolella olevalla kukkulalla, jossa on samantapainen Maria-patsas kuin Santiagossa. Kukkulalta on hyvät näköalat vanhaankaupunkiin, jota pääsimme lähemmin katselemaan vasta seuraavana aamuna. Sitten Mikon kuume nousi niin korkeaksi että oli mentävä lepäämään hotskuun. Pari leffaa tv:stä ja unta kuuppaan.
15.1.2006. (Sunnuntai) Quito, Ecuador -> San Jose, Costa Rica
Kas kummaa, suht terveenä taas. Lähdimme aikaisin aamulla taksilla vanhaan kaupunkiin. Teimme intensiivisen kävelyn kaupungin päänähtävyyksiä katsellen ennen kuin lähdimme lentokentälle. Meidän piti myös kävellä erästä kuuluisaa pikkukatua pitkin kaupungin työläiskaupunginosaan, mutta vastaantuleva paikallinen pariskunta kehotti kääntymään takaisin. Ymmärsimme heidän puheestaan ainoastaan sanan ”assault”, mutta se oli ihan tarpeeksi. So, goodbye Ecuador.
El Salvadorilainen TACA lennätti meidät sitten Costa Ricaan. Tuosta kokemuksesta kirjoitimme tänne jo aikaisemmin.
Costa Rica on kaunis maa, ehkä kaunein missä olemme käyneet. Riippuu tietenkin mistä tykkää, mutta jos tykkää vihreydestä, vehreydestä, jylhistä maisemista ja lämpimästä, tämä on oikea paikka. Ensimmäinen virhe matkamme suunnittelussa oli se, että emme olleet Pääsiäissaarella pitempään, toinen virhe tuli tässä. Meidän piti alun perin olla Costa Ricassa viikko, mutta Galapagoksen järjestelyt olisivat menneet siten pyllylleen, joten ratkaisimme tällä kertaa näin. Sovimme kuitenkin jo heti ensimmäisenä päivänä, että tänne tulemme vielä uudestaan pariksi viikoksi.
16.1.2006. (Maanantai) San Jose -> Jaco
Haimme auton hotellin vieressä olevasta parkkihallista ja maksoimme yhden yön pysäköinnistä käsittämättömän summan rahaa. Suuntasimme ensin parinkymmenen kilometrin päässä olevalle Britt-kahviplantaasille. Luvassa oli kolmen näyttelijän vetämä viihdyttävä parituntinen tutustuminen kahvin historiaan ja siihen, kuinka sitä tehdään. Sen päälle söimme lounaan ja lähdimme ajamaan Tyynenmeren rannikkoa kohti.
Costa Ricassa ei ole juurikaan tienviittoja eikä katukylttejä. Myöskään heillä ei ole talojen numeroita, postit tulevat lokeroihin postitoimistoon. Osoitteet kerrotaan risteysten ja maamerkkien mukaan. Osoite voi olla vaikka ”seitsemäs avenida ja Nissan-liikettä vastapäätä”. Varsin mutkikkaaksi homma menee sitten, kun paikallisten kuvailemia maamerkkejä ei ENÄÄ ole olemassa.
Meiltä meni varmaan pari tuntia hukkaan ennen kuin olimme menossa oikeata tietä oikeaan suuntaan. Tarcoles-nimisessä kylässä poikkesimme lähteäksemme krokotiilisafarille, mutta se jäi kun oli jo niin myöhä. Pimeä tulee jo puoli kuuden aikaan ja sen jälkeen ei ole enää viisasta ajaa. Pääsimme Jacon surffikaupunkiin asti, jossa kävimme Books & Stuff –kirjakaupasta ostamassa Costa Rican kartan. Aamulla lähtiessämme San Josessa ei ollut mitenkään erityisemmin lämmin, varmaankin pikkuisen vajaa kaksikymmentä astetta. Suuri yllätys oli se, että astuttuamme autosta ulos Jacossa, noin viisikymmentä kilometriä lännenpänä ja kolme-neljä tuntia myöhemmin sää oli totaalisen erilainen, epäilemättä kymmenisen astetta lämpimämpi. Koskaan ennen emme ole kokeneet näin suurta säänvaihdosta. Yllätys oli myös se, että Mikon kuumeilu ja mahan sekoilu meinasi alkaa vaivata taas iltapäivällä, mutta päästyämme lämpimään kaikki oireet hävisivät saman tien.
Majoituimme hollantilaisen pariskunnan omistamaan hotelliin, jossa ennen illanviettoon lähtöä ihmettelimme omistajan kanssa eurooppalaisten kansojen ja kielien omituisuuksia. Hollantilaiset ovat muuten omituista porukkaa. Söimme meksikolaista ruokaa pääkadun varrella ja nautimme muutamat Heinekenit. Totesimme myös taas minkä olemme jo muutamaan otteeseen tällä matkalla lausuneet: ”Tämähän on kuin Etelässä olisi…”
Tullessamme hotlalle takaisin kävimme vielä netissä katsomassa www.airdisasters.com (tai jotain) –sivustoja ja yllätykseksemme luimme, että aiemmin mainitsemallemme TACA –yhtiölle ei ole koskaan sattunut kuolemaan johtanutta haveria. Bless them !!
17.1.2006. (Tiistai) Jaco -> Manuel Antonio
Ajoimme aamiaisen jälkeen pikkuisen takaisinpäin Parque Nacional Carara –nimiseen paikkaan jossa teimme parin tunnin haikin sademetsään. Bongasimme omituisia lintuja, jonkun coatin tapaisen otuksen ja krokotiilin joka pelästyi meitä kun menimme huomaamattamme liian lähelle erään joen varressa. Kävely metsässä oli mahtavaa, saimme lisää potkua kimmokkeeseemme tulla Costa Ricaan takaisin, luonnonpoistoja maassa nimittäin riittää.
Lähdimme ajelemaan etelään päin Tyynenmeren rannikkoa. Vähän Jacosta eteenpäin läheiseen metsään on kyhätty ”Rainforest Aerial Tram”, hiihtohissistä muunneltu vempele, joka kulkee puiden latvojen korkeudella. Sieltä näkee metsän elämää vähän eri perspektiivissä. Costa Ricassa on muutenkin jos jonkinlaista ”canopy touria” tarjolla, tarkoittaa samaa asiaa monin eri tavoin toteutettuna. Tram-ajelun jälkeen samaan pakettiin kuului vielä mestan kasvi- ja käärmetarhaan tutustuminen. Muuten laadukasta mutta kaikki nämä turistijutut ovat liian selkeästi jenkeille suunnattuja, ja hinnat ovat sen mukaiset. Tunnin kestävä paketti maksoi kahdelta about 100 dollaria.
Ajoimme sitten alati kapenevaa tietä pitkin vielä pari tuntia. Tarkoituksenamme oli majoittua jonnekin Quepos –nimisen kaupungin liepeille, koska se sijaitsee lähellä Manuel Antonion kansallispuistoa, jonne huomenna suuntaisimme. Päätimme kuitenkin nousta kiemurtelevaa tietä itse Manuel Antonion kylään joka lepää upealla paikalla korkealla kukkulalla meren rannalla. Söimme El Avion –lentokoneravintolassa hampurilaiset. Rafla on todellakin rakennettu vanhan hävittäjäkoneen sisään ja näyttää siltä, kuin kone olisi iskeytynyt suoraan vuorenseinämään. Jo tulomatkalla kylään huomasimme houkuttelevan hotellin, La Colinan. Majoituimme sinne siitä huolimatta, että hinta oli aika reippaasti yli sovitun budjetimme. Hotelli on rakennettu rinteeseen ja pienet polut johtavat ylempänä oleville terasseille ja meidän huoneemme sijaitsi kaikista ylimmällä tasolla. Kerrassaan aivan upea paikka. Ihastelimme auringonlaskua parvekkeelta ja pimeän tultua saimme hätistellä huoneeseemme eksynyttä 15-senttistä kaskas-hyönteisen tapaista ulos ennen kuin siirryimme maistamaan muutamat kahvidrinkit baarin puolelle. Costa Ricassa pitää juoda kahvia kaikissa muodoissaan, se on oikeasti ihan sairaan hyvää. Kävimme myöhemmin vielä yöuinnilla hotellin poolilla.
18.1.2006. (Keskiviikko) Manuel Antonio
Pieni kankkunen taisi vaivata, mutta se huojentui hyvällä French Toast –aamiaisella aivan sairaan hyvine kahveineen;-) Varasimme respasta tälle päivälle veneretken läheiselle suistoalueelle. Retken ajankohta oli kuitenkin sen verran myöhään, että vastoin alkuperäistä suunnitelmaamme päätimme jäädä La Colinaan vielä toiseksi yöksi. Aamu- ja varhaisiltapäivän vietimme Parque Nacional Manuel Antoniossa, jossa teimme n. kolmen tunnin kävelyn. Bongasimme tällä kertaa apinoita, liskoja, auringonpalvojilta ruokaa varastelevia pesukarhuja ja tapasimme myös puussa koko elämänsä ylösalaisin viettävän slothin, mikä se nyt suomeksi mahtaakaan olla ???
Ruokailimme jälleen El Avionissa niin kuin eilenkin, ennen kuin lähdimme pari tuntia kestävälle veneajelulle rämeeseen mangrovepuiden keskelle. Näimme käärmeitä, kilpikonnia, hummingbirdejä, mutta apinat eivät ilmaantuneet näköetäisyydelle vaikka opas niitä koittikin paikalle kutsua. Huvittavin otus oli Jesus Christ-lizard, lisko joka todellakin kulki vetten päällä !!! Veneilemässä oli myös ameriikkalainen mummo, joka oli varannut ensi kesäksi lintubongausmatkan Suomeen.
Kuten kaikissa kunnon amerikkalaisten huvituksissa, ruokailu ”sisältyi” tämänkin retken hintaan. Onneksi se oli tällä kertaa todella maittava, oikeassa ravintolassa nautittu sellainen.
Hotellille päästyämme uni tuli silmään hetkessä, sen verran heviä oli viimeisen parin päivän retkeily.
19.1.2006. (Torstai) Manuel Antonio -> San Jose
Lähtömme viivästyi parilla tunnilla, kun Mikko joutui selvittelemään pankkiautomaattinostoaan, jossa kone antoi 200 dollarin sijasta vain 20 eikä lainkaan kuittia. Pankin henkilökunta kertoi, että automaatti ei kuulu heille mitenkään, mutta vakuutti että vain 20 dollaria veloitetaan. Costa Ricassa muuten on omakin valuutta, colon. Se on täysin dollariin sidottu raha ja sitä tarvitaan oikeastaan vain maitokaupassa.
Meillä oli tarkoitus käydä vielä jossain nähtävyydessä, mutta juututtuamme PanAmerican Highwayn ruuhkiin emme päässeet ajoissa mihinkään. Kerkisimme sentään ajamaan Los Angelesin kylään, jossa viimeistä kertaa ihastelimme keskeisen Costa Rican vehreitä maisemia ja aloimme suunnitella vauhdilla seuraavaa matkaa tänne.
Veimme matkatavarat Santo Tomas-hotelliin ja palautimme vuokra-auton. Vietimme iltaa Bar Nashville Southissa, jossa soi hyvä 80-luvun musa ja jossa tarjoili viehättävä ei-enää-mies-tarjoilija. Ajelimme vielä taksilla parissa muussakin kapakassa ja söimme illalliset hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa.
Costa Rica on helppo maa matkailijalle. Siellä asuu paljon muualta muuttaneita eläkeläisiä ja yrittäjiä ja lähes kaikki osaavat englantia. Maa on mukava sekoitus latinalaista- ja länsimaista amerikkaa. Kaikki hommat toimivat viimeisen päälle, kukaan ei huijaa, mutta silti kaikki on vähän leväperäistä. Koko maan pinta-alasta n. kolmannes on luonnonpuistoja, jotka ovat erittäin hyvin hoidettuja. Suosittelemme maata vaihtoehdoksi esim. Meksikon tai Karibian lomakohteille. Ainoa miinuspuoli on kalliimmanpuoleiset pääsymaksut nähtävyyksiin.
20.1.2006. (Perjantai) Costa Rica -> Arizona, USA
Lee Marvinin äänellä puhuva taksikuski heitti meidät lentokentälle. Dallasin lento oli tunnin myöhässä, syystä josta aloimme pelätä ettemme kerkiäisi Phoenixin jatkolennolle. Kävi niin ettemme kerinneetkään, mutta se ei johtunut pelkästään tästä.
Olimme jo saaneet hieman mittaamme täyteen latinokulttuurista ja puhuimme, että sitten asiat alkavat toimia kun pääsemme USAan joka on meille jo ennestään tuttu paikka. Hehheh, Etelä-Amerikassa emme kokeneet oikeastaan minkäänlaisia kunnon kommelluksia, mutta nythän ne sitten alkoivat kun pääsimme Jenkkilään.
Landing cardia täyttäessämme emme rehellisinä suomalaisina kirjoittaneet ”osoite” –kohtaan mitään, koska emme olleet varanneet mitään majoitusta valmiiksi. Emme me tajunneet tahi tienneet, että USAan saapuessa PITÄÄ olla joku osoite. Meidät siirrettiin immigration –luukulta ns. secondary arealle, jossa olimme ainoat valkoihoiset. Odottelimme puolisen tuntia poliisin juttusille pääsyä. Meidät grillaattiin todella tarkkaan: mitä työtä teemme Suomessa, paljonko meillä on rahaa USAssa oleskelua varten, kaikki jatkolentoliput käytiin läpi. Kyllähän se poliisisetä jossain vaiheessa rupesi heltymään ja hymyilemäänkin kun tajusi, ettemme me olleet tulleet pimeiden töiden perään tms… Annoimme hänelle San Franciscon osoitteemme (jonne saapuisimme vasta viiden päivän päästä), johon hän oli tyytyväinen. Perkele kun olisimme tajunneet laittaa sen siihen paperiin alunperinkin. Menimme re-chekkaamaan itsemme seuraavalle Phoenixin lennolle ja kerkisimme Hannu Hanhen tuurilla vielä toteuttamaan haaveemme Samuel Adams –oluesta Dallasissa.
Peruimme myös varatun vuokra-auton tältä illallta. Menisimme lentokenttähotelliin ja hakisimme auton vasta aamulla. Näin teimmekin. Econo Lodge löytyi puhelinsoiton ja shuttle-taxin päästä lentokentän alueelta. Haimme läheiseltä huoltoasemalta vähän naposteltavaa ja kävimme kylvyssä huoneemme poreammeessa. Ja taas Mikon mahatauti alkoi vaivata. Mahtoiko se johtua paluusta kylmään ilmastoon vai mistä?? Arizonassa ja varsinkin Grand Canyonilla lämpötila oli lähellä nollaa.
21.1.2006. (Lauantai) Phoenix -> Grand Canyon
Olimme autovuokraamolla jo seitsemän jälkeen aamulla kun hotellin shuttlebussi kulki vain kerran tunnissa ja olimme kertoneet hakevamme auton klo 8.00. Jenkeissä auton vuokraaminen on ihanteellista puuhaa muuten, paitsi että laskuun tulee aina mitä ihmeellisempiä lisiä; airport tax, licence plate fee, handling fee, one-way drop-off charge, state tax, additional driver surcharge jne… Mekin varasimme automme netistä paria viikkoa aiemmin ja ilmoitettu hinta oli jotain kolmensadan dollarin paikkeilla. Lopullinen hinta palautettuamme auton San Franciscoon oli yli 700 dollaria. Yes. Mutta siihen ihanuuteen, kaikki autot ovat lähes tuliteriä ja valinnan saa yleensä tehdä kymmenistä autoista. Otimme muutaman sataa mailia ajetun Dodge Stratuksen ja lähdimme suuntaamaan Flagstaffia ja sitten Grand Canyonia kohti pohjoiseen. Flagstaffissa poikkesimme Hastings-kirjakaupassa ostamassa jenkkiaiheisia kirjoja sekä America-yhtyeen kokoelmalevyn, josta tuli meidän suosikkimme tämän jenkkiperiodin ajaksi.
USAssa on maailman helpointa ajaa autoa. Koko maa on tehty autoille, tiet ovat leveitä ja joka paikassa on järjettömän kokoiset parkkipaikat. Yksisuuntaisia katuja ei ole juuri missään ja samat liikennesäännöt pätevät kuin Suomessakin, paitsi että oikealle saa kääntyä punaisista valoista. Kyllä Ameriikkaan tulo oli jotenkin kotoisaa, olemmehan vierailleet maassa jo muutaman kerran aiemminkin. Jo Floridassa ollessamme vuonna 2002 huomasimme adopt-a-highway –projektin. Se taisi olla silloin vasta aluillaan, mutta Arizonassa homma oli päässyt nyt kukoistukseensa. Kuka tahansa saa ”ostaa” pätkän highwayta ja sitten tälle ostajalle pystytetään kyltti, jossa kerrotaan että seuraavan pätkän on adoptoinut ”Anonymous Alcoholics of Boulder” tai jotain… Muuten hauskaa tienvarsiluettavaa, mutta luulisi että nuo parin kilometrin välein olevat kyltit alkaavat jo haitata ajokeskittymistä.
Jenkeissä tuttua ja mukavaa ovat myös dinerit ja pikaruokapaikat joissa safka on ihan OIKEASTI paljon parempaa kuin Euroopassa missään ja Coca-Cola on aivan sairaan hyvää ja sitä saa santsata niin paljon kuin jaksaa juoda. Tämän viikon aikana tuli vissiin syötyä pikaruokakiintiö täyteen koko vuodeksi.
Ennen saapumistamme Grand Canyon National Parkiin poikkesimme läheisessä intiaanireservaatissa, jossa näkyi jo esimakua kanjonin maisemista. Jarna osti Rachel Manygoats-nimiseltä navajo-naiselta dreamcatcherin. Kansallispuistoon saavuttuamme ajoimme ensin ”Desert View” –nimiselle alueelle, jossa sijaitsee myös navajo-käsitöihin erikoistunut matkamuistomyymälä ja torni josta aukesi ensimmäiset näkymät kanjoniin. Ensimmäinen reaktio oli, että TÄH, eikö tämä olekaan isompi ?? Henki alkoi salpaantua ja homman rupesi tajuamaan vasta kun oli ajanut muutaman kymmenen kilometria eteenpäin pysähtyen lukuisilla viewpointeilla. Jokaisesta kulmasta luonnonoikku oli erinäköinen, -syvyinen ja –levyinen. Valtava systeemi, ei mahdu kameraan eikä sanoihin joilla sitä pitäisi tässä kuvailla. Näyn edessä meni eittämättä hiljaiseksi. Viewpointeilta lähti usean kymmenen kilometrin pituisia traileja kanjoniin. Opastetauluilla kerrottiin varoittavia tarinoita kanjoniin menehtyneistä haikkaajista, jotka olivat luulleet pärjäävänsä litralla vettä ja parilla suklaapatukalla. Me emme lähteneet yrittämään, vaikka mieli olisi kyllä tehnyt. Ehkä mahtavimmillaan paikka olisi nimenomaan katsottuna kanjonin pohjalta. Illan hämärtyessä majoittauduimme kanjonin reunalla olevaan Bright Angel Lodgeen, joka muistutti aivan Great Northern Hotellia Twin Peaksista. Uni tuli silmään heti ja Mikon omituinen vatsatauti ja kuume osoittivat taas elonmerkkejä?
22.1.2006. (Sunnuntai) Grand Canyon –> Las Vegas
Kävimme aamiaisella Bright Angelin edelleen Twin Peaksmäisessä ravintolassa. Vierailimme myös Colbin veljesten studiossa joka on rakennettu rotkon rinteeseen. Veljekset asustelivat paikalla 1900-luvun alkupuolella ja tulivat kuuluisiksi valokuvattuaan kanjonia menestyksekkästi. Katsastimme vielä parit viewpointit ja lähdimme sitten jatkamaan matkaa pikkuhiljaa. Tiellä ulos puistosta meitä tuli tervehtimään peura aivan automme ovelle. Kohtaaminen ei kestänyt kauaa kun park rangerit sattuivat tulemaan paikalle ja häätivät peuran sekä meidät pois. Pysähdyimme vielä läheisessä pikkukaupungissa jossa IMAX –teatteri esitti Grand Canyon- filmiä. Historiallinen ja viihteellinen pläjäys joka aiheutti kylmät väreet varsinkin kun olimme juuri nähneet paikan livenä.
Arizonassa on jäljellä pisimmät pätkät vanhaa tietä numero 66. Ajoimme sitä pitkin aina kun oli mahdollista. Saimme kokea lukuisista leffoista tutun näyn missä suoraa sähkötolppien reunustamaa tietä ja aavikkoa näkyy silmänkantamattomiin. Pysähdyimme parin tunnin ajon jälkeen ”Grand Canyon Caves” –luolilla, jossa meidät vietiin hissillä 70 metriä maan alle luoliin jotka ovat yhteydessä yli sadan kilometrin päässä olevaan kanjoniin.
Suunnitelmamme oli ajaa pimeän tuloon asti ja jäädä sitten yöksi sinne missä sattuisime olemaan. Ennen Nevadan rajaa pysähdyimme vielä erään pikkukaupungin 50-luku-tyylisessä dinerissa, joka oli vuorattu Marilynin ja Elviksen kuvilla. Ylitimme osavaltion rajan Hoover Damin kohdalla, jossa vierailimme jo 2004 tammikuussa. Hauskaa tulla uudestaan paikkaan, jossa ei luullut enää koskaan käyvänsä. 30 mailin päässä padosta on Las Vegas, päätimme ajaa vielä sinne. Sama turisti-info, joka varasi vegasinhotellimme pari vuotta sitten varasi sen nytkin. Hotelli oli sama Jockey Club ja tuntuu, että huonekin oli sama, ainakin tismalleen samanlainen. Olimme puhuneet jo ennen matkalle lähtöämme, että jos ajaisimme Vegasin kautta olisi hienoa käydä katsomassa Celine Dionin konsertti, joka jäi väliin viime vierailulla. Mikko ottikin marraskuussa asiasta selvää ja muutamien netissä toimivien lipunmyyntipalveluiden mukaan yhtään konserttia ei pitänyt sattua sopivasti matkallemme. Kaupunkiin päästyämme selvitimme asian oikean laidan ja puolen tunnin päästä seisoimmekin jo Ceasar Palacen Colosseumissa liput tanassa.
Konsertti ei tosiaankaan ollut pelkkä keikka vaan audiovisuaalinen spektaakkeli joka lävähti tajuntaan varmasti jokaiselle vaikkei musasta olisikaan digannut. Omituista vain ajatella että Celine on vetänyt samaa showta jo yli kolme vuotta samassa mestassa. Solisti oli vireessä sekä kirjaimellisesti että muutenkin ja parikymmenmiehinen ensin piilossa ollut orkesteri veti todella hyvin. Parhaiten mieleen jäivät tietenkin isoimmat maailmanhitit sekä Jim Steinmanin ”It´s All Coming Back To Me”.
23.1.2006. (Maanantai) Las Vegas –> Santa Barbara
Kävimme herättyämme vielä Barnes & Noble –kirjakaupassa Vegasin laitamilla ostamassa California –materiaalia ja lähdimme kohti rannikkoa. Ajoimme koko päivän, pysähdyimme välillä vain tankkaamaan Bakerin pikkukaupungissa. Suurin osa reitistä kulkee Mojaven aavikon läpi ja osan matkaa tien vieressä on high security-aita ja kaukana sen toisella puolen NASAn huippusalaisia tutkimuskeskuksia, joissa työskentelee ja asuu tuhansia ihmisiä eristyksissä siviilimaailmasta. Ohitimme Los Angelesin sen pohjoispuolelta ja pimeän tullessa olimme Santa Barbaran kohdalla. Etsimme sieltä budjettimme mukaista hotellia pitkään, mutta kun ei ruvennut löytymään, majoituimme keskelle kaupunkia Hotel Santa Barbaraan. Tien toisella puolen oli London Town –brittipubi jossa istuimme parin oluen ajan katsellen Star-kanavalta Reese Witherspoon –dokumenttia, söimme hotskun naapurissa fajitakset ja sitten petiin.
24.1.2006. (Tiistai) Santa Barbara -> Santa Cruz
Businessmiesten ja –naisten miehittämässä hotellin aulassa tarjoiltu aamiainen oli loistava amerikkalaisen mittapuun mukaan. Täällä ei yleensä sisälly aamiaista hotelliyöhön lukuunottamatta luksuspaikkoja. Luksusta tämä hotelli ei ollut muuten kuin hintansa puolesta, mutta aamiainen kelpasi meille hyvin. Jatkoimme sitten matkaa kohti US1 –rannikkotietä kohti. Ajoimme tanskalaiskylän, Solvangin läpi. Se oli kuin olisi tipahtanut hetkeksi juuttilaiseen maalaismaisemaan tuulimyllyineen ja smorgasbaareineen. Hieman pohjoisemmassa sijaitseva Hearst Castle on ihan eurooppalaisten linnojen tyyliin rakennettu erään amerikkalaisen liikemiehen unelma ja sen toteutuma. Kävimme portilla mutta emme viitsineet haaskata rahaa moiseen, olemme nähneet oikeitakin linnoja. Sen sijaan kävimme valtatien toisella puolen olevassa kylässä 100 vuotta vanhassa kyläkaupassa jäätelöllä. Morro Bayssa pysähdyimme katsomaan rannalla lepäävää kerrostalon kokoista kivenlohkaretta. Ennen varsinaiselle rannikkotielle siirtymistä verestimme Galapagos-muistojamme katsellen elefanttihyljeyhdyskuntaa rannalla ja todistimme hyljevauvan syntymisen. Loppupäivä kului eilisen tapaan ajaessamme lähes tauotta jylhää rantamaisemaa Santa Cruziin saakka (ainoa pysähdys oli näköalaravintola jossa söimme kalliit salaatit), jossa jälleen suht pitkään hotlaa etsittyämme löysimme sijamme Paradise Inn –motellista, jossa pitkästä aikaa toimi wireless-netti.
25.1.2006. (Keskiviikko) Santa Cruz -> San Francisco
Katselimme hetken kuolleen oloista Santa Cruzin keskustaa ja ajoimme sitten yhtä soittoa Golden Gaten sillalle San Franciscoon. Tiesimme, ettei Friscon vierailulta pitäisi odottaa liikoja, koska aikaa olisi niin vähän, mutta kaupunki teki heti vaikutuksen vähän New Yorkin tapaan. Ajelimme jyrkkiä katuja pitkin Pacific Heightsissa ja ajoimme keskustan korkeimmalle kohdalle Twin Peaks –kukkuloille sekä otimme valokuvia vielä toistamiseen Golden Gaten alapuolelta Fort Pointista. Sitten palautimme auton ydinkeskustaan O´Farrell –streetille Dollar Rent-a-carin toimistoon. Ystävällinen vuokraamonsetä heitti meidät vielä sitten majapaikkaamme York Hotelliin, joka muutama kymmenen vuotta sitten toimi Hitchcockin Vertigo-elokuvan kuvauspaikkana. Hotellista löytyvät edelleen Kim Novak-room ja Vertigo-room.
Pienen lepäilyn jälkeen lähdimme cable carilla North Beachin kaupunginosaan, joka on kuuluisa italialaisista ravintoloistaan ja kahviloistaan. Söimme yhden sellaisen terassilla suhteellisen herkulliset pasta-annokset, vierailimme 1800-lukulaisessa The Saloon –kapakassa ja kävelimme Chinatownin läpi hotelliin nukkumaan.
26.1.2006. (Torstai) San Francisco
Köyhänoloisen aamiaisen jälkeen kävelimme postitoimistolle Sutter Streetin päähän, josta postitimme kaksi yhteensä 7 kg painavaa pakettia Suomeen. Oli pakko päästä eroon matkaoppaista ja –muistoista joita emme enää loppumatkalla tarvitse, jotta matkaan mahtuisi lisää ostoksia. (Myöhemmin saimme tietää, että tavaroiden matka kotomaahan kesti vain 3 arkipäivää, hämmästyttävää.) Ajoimme raitiovaunulla Fisherman´s Wharfiin, josta lähti lautta Alcatrazin saarelle. Pitkään pahamaineisena vankilana toiminut saari oli perin mielenkiintoinen nähtävyys. Paikalla sattui myös olemaan vanha herra, joka oli nuorin koskaan saarella työskennellyt vanginvartija. Hän kertoi juttuja Al Caponesta ja Birdmanista. Spooky mutta jotenkin viehättävä paikka. Saarelta oli myös hienot näkymät kauniiseen San Franciscon kaupunkiin.
Ratikalla ja sitten bussilla ajoimme toiselle puolen kaupunkia, Haight & Ashbury –kaupunginosaan joka tuli kuuluisaksi 60-luvulla Summer of Loven kehtona. Pakko oli kuvauttaa itsensä niiden kuuluisien katukylttien alla, vierailla paikallisessa baarissa ja isossa levykaupassa sekä syödä paikallisessa nykyhippien kansoittamassa Mäkkärissä. San Francisco ja varsinkin Haight on edelleen eri puolilta maata tulevien vapaamielisten ja eksentrikkojen kotisatama.
Paluumatkalla kävimme vielä Gold Dust –pubissa downtownissa. San Francisco on New Yorkin ohella sellainen jenkkiläinen kaupunki jossa me tunsimme olomme heti kotoisaksi. USAssa siellä täällä saattaa joskus tulla hieman turvaton olo. Ehkä se johtuu siitä että kulttuuri ja ympäristö muistuttaa niin paljon omaamme, mutta ei kuitenkaan ihan, aivan kuin jokin olisi ”pielessä”. Aasiassa tai Etelä-Amerikassa kaikki on NIIN erilaista, että vastaavanlaista turvattomuuden tunnetta ei tule, kun kaikki ajatusenergia menee sen erilaisuuden ymmärtämiseen ja siinä mukana pysymiseen.
Aloimme suunnitella uutta reissua tännekin !!!!
To be continued…
-----------
Jos laskimme oikein, tässä kohtaa on matkamme puoliväli. Sen kohdalla ja vähän jälkeenkinpäin mietimme seuravanlaisia:
----------
Mikko: ”Alkureissusta pidin suurena päämääränäni, että kunhan matka on lopulta ohi minulla pitää olla ajatustyö ja päätökset tehtynä monesta asiasta jotka koskevat työtäni ja muutenkin loppuelämääni. Tässä vähän ennen puolta väliä alkoi tulemaan paniikki siitä, että olenko kerinnyt oikeastaan miettimään mitään. Nyt tätä kirjoittaessani (13.2.) on enää reilu kolmasosa jäljellä ja tuntuu että alkumatkan ajatukset siitä, että täytyy tehdä tiukkoja ja lopullisia muutoksia ja päätöksiä, täytyy heittää roskakoriin. Elämä ei voi eikä sen tarvitse muuttua miksikään yhtäkkiä, siihen tarvitaan aikaa, kypsyttelyä ja joustavuutta. Luulen, että kaikkien asioiden yhtäkkinen muuttaminen on vain pakenemista todellisuudesta. Little by little, baby steps to the door…;)
Matka on opettanut sen, että maailma on mukava ja ystävällinen paikka, toisin kuin suurin osa uutiskuvista antaa ymmärtää. Kun 5.12. neljältä aamulla tunti ennen lähtöämme istuin olohuoneessa Kaupinkadulla varailemassa hotels.comista majoituksia Chilestä ja Perusta minulle iski paniikki. Sama paniikki tuli pieninä annoksia vielä Argentiinassa. Se ilmeni aina kun aloin ajatella missä Suomi on. Tuli jotenkin niin konkreettisesti selväksi, kuinka pieniä otuksia me täällä olemme. Tuo paniikki alkoi sitten pikkuhiljaa häipyä. Ihmiset ja ihmisten tavat ovat oikeastaan ihan samanlaisia missä tahansa. Täytyy silti muistaa, että nyt liikumme vain kristityissä maissa. Islamilaisissa maissa emme ole käyneet ja ehkä esim. Aasiassa missä tahansa muuallakin asiat ovat hieman toisin. Tämän ikäisenä ei saa enää sellaisia kiksejä matkailusta tai ylipäänsä asioista kuin sanotaan 10 vuotta aikaisemmin. Suurin tyytyväisyyden tunne tulee siitä kun huomaa osaavansa toimia maailmalla oikeastaan missä tahansa. Voin sanoa hyvin mielin, että enää minua ei pelota lähteä minnekään, mihin nyt yleensäkään on järkevää matkustaa.
Kaikkein parasta tässä on se, että kunhan aikaa matkalla oli vierähtänyt vähän yli kuukausi niin uusia sävellyksiä alkoi pikkuhiljaa kömpiä mieleen, asia jota ei ole tapahtunut oikeastaan kymmeneen vuoteen muuta kuin pakon sanelemana.
Luovuus vaatii joutilaan mielen, vai miten se sanonta menee? Ainakin aion yrittää, että voisin sen joutilaan mielen säilyttää ainakin osan ajasta kotonakin.”
--------
Jarna: ”Mikäs tässä on aikaansa viettää niin kuin mieluiten haluaa eli matkustellen. ;o) Toisaalta matkustamiseenkin tottuu niin ettei se enää joka päivä tunnu niin mahtavan superhienolta kuin kotona matkan alkamista odotellessa. Vielä ei kuitenkaan ole kertaakaan tullut varsinainen ikävä kotiin vaikka moni tuttava niin epäili käyvän. Matkustaminen on mun juttu. En tiedä kuinka kauan reissussa pitäisi olla jotta siihen tympiintyisi. Eri asia on jos on töissä vieraassa maassa, siitäkin on kokemusta pariinkin eri otteeseen. Turistina olo on ihan toista, ei tarvi stressata muusta kuin että ehtii lentokoneeseen. On unohtunut ruokaostosruuhkat Prismassa, lumisohjoinen Hämeenkatu ja pimeys töihin lähtiessä sekä sieltä palatessa. Välillä on hyvä kuitenkin muistuttaa itseään mikä siellä odottaa kun kotiin palaa… ;o)
Mulla ei ole mitään suunnitelmia mitä teen kotiin palattuani, katselen rauhassa mitä tuleman pitää. Ihme kyllä, ajatus ei pelota yhtään. Aikaisemmin luultavasti olisi ollut paniikki kun tulevasta ei ole tietoa mutta ehkäpä viimeistään tämä matka on opettanut päivä kerrallaan elämistä; sen että kaikesta selviää ja asioilla on tapana ratketa tavalla tai toisella. Matkalla on ollut pari sillä hetkellä epätoivoiselta tuntuvaa tilannetta jotka ovat päättyneet onnellisesti eikä niiden ajattelu tunnu pahalta, lähinnä huvittaa: Pääsiäissaarella maatessani sairaalassa piikki suonessa keskellä espanjankielisiä sairaanhoitajia malarialääkkeen aiheutettua ongelmia ja Galapagoksella uintiretkellä virtauksen keskellä rapiköiminen… ;o)
Tämän reissun jälkeen uskaltaa matkustaa mihin vain, eikä toinen maailmanympärimatkakaan ole poissuljettu. Sen voin kaikille tällaista matkaa harkitseville sanoa että turha miettiä enempää jos mahdollisuus joskus tulee, lähtö ei ainakaan saa olla kiinni peloista ja arkuudesta. Suomalaiset pärjäävät missä vain vaikka kielitaito ei olisi huipputasoa, mekään emme nälkään kuolleet Etelä-Amerikassa ja kattokin löytyi aina pään päälle vaikka epsanjan kielitaito rajoittuu muutamaan sanaan. Missään meille ei ole tapahtunut mitään pelottavaa muiden ihmisten takia, suurin osa ihmisistä kaikissa maissa on ollut hyvin ystävällisiä ja auttavaisia, tavallisia ihmisiä niin kuin mekin. Täytyy vaan aina muistaa olla maassa maan tavalla niin pärjää loistavasti… ;o)”
sunnuntaina, helmikuuta 05, 2006
Galapagoksen kuvia on fotoalbuumissa
4.2.2006. Honolulu Airport Hotel
Galapagoksen kuvia on lisätty fotoalbumiin. Odottelemme ruppaisessa ja homeisessa lentokenttähotellissa lähtöä. Fidzin lentomme on yli 15 tuntia myöhässä, joten aikamme siellä jää vähän tyngäksi. No, ei auta itku markkinoilla, katsotaan josko lentoyhtiö korvaisi meille jotain muutakin kuin lentokenttäyön ja kymmenen dollarin hyvityksen aamiaisesta....... !!!!!
M&J
