keskiviikkona, tammikuuta 31, 2007
Paholaisen poluilla
Torstai 18.1.2007.
Rehasimme matkalaukkumme mäkeä ylös muutaman korttelin matkan Avisin autovuokraamolle. Vuokraamon hemmo heitti meidät parin kilometrin päähän Patrick Streetille, jossa vuokra-Camrymme oli parkissa. Avain unohtui toimistolle, mutta hemmo kävi sen meidän odotellessa hakemassa. Matka starttasi kohti Tasman Peninsulaa ja Port Arthuria. Tällä kertaa ”väärällä” puolella ajamiseen tottuminen kesti n. 2 minuuttia. On sitä tullut jo sen verran monta kertaa harjoitettua. Matkan varrelle osui Tasmanian Devil Park jossa vietimme iltapäivän. Tasmanian paholaiset ovat pussieläimiä, joita on joskus muinoin ollut koko Australiassa, mutta kun dingot tulivat maahan n. 8000 vuotta sitten kanta hävisi ja nykyään eläintä on enää Tasmanian saarella, jossa dingoja ja kettuja ei ole. Kyseessä on vähän koiran näköinen musta pieni otus joka syö lihaa, lähinnä jo kuolleita eläimiä koska se on laiska ja kömpelö metsästäjä. Suloisiahan nuo ovat. Puistossa oli myös tietty kenguruita, wallabeja ja paljon lähinnä liikenteen loukkaamia lintuja jotka on tuotu puistoon hoidettavaksi ja kenties palautettavaksi luontoon kunhan ovat taas tervehtyneet.
Illansuussa ajoimme Port Arthuriin, jossa majoituimme Comfort Inniin. Kävimme syömässä mock tudor-tyylisessä Fox & Hounds Innissa ja kävimme myös majatalon bottleshopissa ostamassa viiniä. Australiassa alkoholia ei myydä ruokakaupoissa vaan yleensä ravintoloiden yhteydessä on bottleshop josta palanpainiketta saa hankittua yömyöhään asti, useat putiikeista ovat vielä drive-in-tyyppisiä.
Port Arthur on vanha historiallinen nähtävyys, yksi Australian vanhimmista vankilasiirtokunnista jossa vankien pitäminen loppui jo 1800-luvun lopulla. Jäljellä ovat enää rauniot laajasta alueesta jossa asui ja oleskeli parhaimmillaan tuhansia ihmisiä. Kun vankeja Britanniasta alettiin roudata Australiaan 1700-luvun lopulla, suurin osa heistä työskenteli siirtokunnissa eri tehtävissä mutta jos rikoksen poluille eksyi uudelleen niin jo kutsui Van Diemen´s Land (Tasmanian vanha nimi) ja usein juuri Port Arthur. Pimeän tultua osallistuimme Ghost Walkille joka tutustutti alueen rakennuksiin ja historiaan lukuisten kummitusjuttujen johdattamana. Alueella oli kieltämättä kovin spooky fiilis. Vuonna 1996 Port Arthurissa sattui ikävä tapaus kun joku hullu avasi tulen alueella sijaitsevassa kahvilassa ja tappoi yhteensä 35 ihmistä. Tuolle joukkomurhalle on tapahtumapaikalla omistettu memorial garden. Port Arthur on ehdottomasti koko Australian hienoimpia ja ennen kaikkea vanhimpia nähtävyyksiä, pakollinen kohde jos tännepäin on tulossa.
Piknikillä Hobartissa
Keskiviikko 17.1.2007.
Aamiaiseksi Eggs Benedict (Mikko) ja Eggs Florentine (Jarna). Nettiasioinnin jälkeen lähdimme tsekkaamaan Hobartin satama-aluetta ja keskustan liikkeitä. Tämä osa kaupunkia taas muistuttaa hyvin paljon Englannin ja Skotlannin pikkukaupunkien kävelykeskustoja (vrt. Bishops Stortford tai Kilmarnock). Mitään ihmeellistä ostettavaa ei ollut tarjolla joten päätimme mennä pubiin kun vastaan tuli nuhjuisen mutta luokseenkutsuvan oloinen, hyvin lontoolaisen näköinen Victoria Tavern. Sitten kävimme Wursthaus-nimisessä viini- ja juustokaupassa jollaisia toivoisi jo pian löytyvän Suomestakin. Ostimme tarpeita piknikkiä varten ja levitimme vilttimme Princes Parkiin. Mukava, ei liian kuuma iltapäivä kauniissa kaupungissa, tällaiset hetket ovat matkojen parasta antia. Kävelimme sitten vielä Battery Pointiin Shipwrights Armsiin ja Salamanca Placelle Knopwoods Retreatiin. Yhdeksän aikoihin oli jo aika unen tulla. Upea päivä.
Van Diemen´s Land
Tiistai 16.1.2007.
Taksilla taas kentälle ja Virgin Blue –yhtiön lennolla Hobartiin, Tasmaniaan. Majoituimme Customs House Hotelliin kaupungin satamaan. Matkaväsymystä, mitä lienee, mutta pakko oli nukkua muutama tunti. Kävelimme sitten Salamanca Placelle ja Battery Pointiin joka on kaupungin vanhinta aluetta. Hobart on aivan ihastuttava kaupunki. Australian toiseksi vanhin kaupunki on elänyt tietenkin ensin satamasta ja levittäytynyt sitten viereisten kukkuloiden rinteille. Kaupungissa on jyrkimpiä mäkiä mitä olemme nähneet, San Franciscon kadutkaan eivät pärjää. Kaupungissa on hyvin vähän korkeita taloja, esikaupungitkin näyttävät muodostuvan lähes pelkästään pientaloista. Battery Pointissa on vanhoja pikkuputiikkeja, kahviloita ja ravintoloita, mieleen tulivat Tanskan vanhojen kaupunkien kävelykadut. Todella charming.
Söimme keskustassa Rockerfellers- ravintolassa ja istuimme hetken Australian vanhimmassa pubissa Hope & Anchorissa. (Toisaalta Sydneyn Rocks-alueella on myös pubeja jotka väittävät olevansa Australian vanhimpia). Illan hämärtyessä kävelimme vielä kuolleen oloisen kauppakeskustan läpi New Sydney Hoteliin jossa oli ilmoituksen mukaan livemusiikkia. Olihan siellä, tosin eipä se kovin kummoista ollut, vanhempi hippi veti Hotel Californiaa hyvin välttävästi ja hänen ilmeinen tyttöystävänsä (vähän nuorempi hippi) taputti innoissaan. Olut oli silti hyvää.
Long way from home
Maanantai 15.1.2007.
Australia on hieno maa, suosikkimaamme. Se on matkailijalle erittäin monipuolinen, senkun valitsee kaupunkiloman, rantaloman, samoiluloman, lintubongausloman ja monen muun väliltä, you name it, kaikki onnistuu paitsi ehkä pilkkiminen. Moni asia näyttää ja kuulostaa hyvin brittiläiseltä, toisaalta tienvarret ja pikkukaupungit ovat monessa paikkaa hyvin amerikkalaisen oloisia. Siisteys ja tietynlainen jämptiys tuo mieleen pohjoismaat. Vaikka ihmiset ovat hyvin laidback ja hokevat koko ajan että no worries, asiat hoituvat silti. Ihailtava elämänasenne. Kaukana kaikestahan maa on ja toisinaan mielikuvat Crocodile Dundeen kuvaamasta takapajulasta eivät ole kovin kaukaa haettuja. Ihmetyttää kun meiltä aina kysytään mistä olemme, vastaus on aina: Oh, Finland, you´re a long way from home. Eikö tänne piru vie ole ihan yhtä pitkä matka mistä tahansa. Bangkokin lentokin kestää Brisbanesta kahdeksan tuntia.
Postitimme Suomeen laatikollisen matkatavaroita joita emme enää tarvitse. N. 40 euroa maksoi kolmen kilon lentoposti. Laivaposti olisi ollut puolet halvempaa mutta olisi kestänyt kolmesta neljään kuukautta. Borders-kirjakaupasta hankittiin Brisbanen alueen ja Tasmanian kartat ja pari Moody Bluesin levyä, Dick Smiths –elektroniikkakaupasta isompi muistikortti kameraan ja sähköadapteri. Brewhousessa George Streetillä nautittiin oluet ja sitten tehtiin kaupunkikierros kävellen.
Brisbanessa ei ole hirveästi jäljellä vanhoja rakennuksia. Toisaalta ei siellä niitä ole koskaan juuri ollutkaan, kyseessä on aika nuori kaupunki. Sydney ja Melbourne ovat isompia, vanhempia ja eläväisempiä, sanottakoon eurooppalaisempia suurkaupunkeja. Brisbane muistuttaa ehkä jotain suurta Jyväskylää. Keskustassa on mukava kävelykatu Queen Street Mall, jonka varrelle on keskittynyt suuri osa kaupungin ravintola- ja kauppaelämää. Yli 500 liikettä löytyy kadun varrelta. Jos pitäisi mainita Brisbanen paras puoli, se on juuri tämä. Ei mikään tee shoppaamisesta mukavampaa kuin se, että kaikki kaupat ovat tiiviillä etäisyydellä toisistaan ja valinnan varaa on runsaasti.
Kävimme Botanic Gardensissa ja varsin viehättävässä Roma Street Parklands –puistossa jossa oli paljon kaunista kasvillisuutta, pieniä järviä ja vesiväyliä sekä ibis-lintuja, mitä ne nyt sitten suomeksi ovatkaan. Kävelyreissun päätteeksi kävimme Down Under Barissa joka sijaitsee Palace Backpackers –reppureissaajahelvetin alakerrassa. Halpaa olutta ja paljon humaltuneita nuoria matkalaisia. Australiaa tämäkin, backpackereita maassa suositaan kyllä yllinkyllin. Söimme illalla vielä Mick O´Malley´s –irkkupubissa ja menimme yöpuulle odottamaan lentoa Tasmaniaan.
Eläinystävien pariin
Sunnuntai 14.1.2007.
Olipas hienoa herätä Australiassa. Ensimmäisen maailmanympärimatkan maista kovin kaipuu jäi meille kummallekin juuri tänne. Uusi-Seelanti, Etelä-Afrikka, Costa Rica ja monet muut silloin käymämme paikat olivat ihan yhtä hienoja, mutta joihinkin paikkoihin liittyy jotain eri tavalla kiehtovaa, jotain joka valtaa mielen ja vie sydämen, sanottakoon näin. Australia teki niin.
Söimme tukevat aamiaiset hotellin alakerrassa ja lähdimme kohti ensimmäistä eläinkokemusta. Lone Pine Koala Sanctuary sijaitsee vajaan parin tunnin venematkan päässä Brisbane Riveria ylävirtaan. Emme meinanneet housuissamme pysyä kun pääsimme taas katsomaan kenguruita, vompatteja, koalia ja muita Australian ainutlaatuisia eläimiä. Mirimar-laivan risteily pysähtyi eläinpuistossa harmiksemme vain parin tunnin ajan joka oli ihan liian lyhyt aika. Nyt viimeistään päätimme sisällyttää Australiassa oleskeluumme mahdollisimman monta mahdollisuutta nähdä eläimiä.
Takaisin kaupungissa kuvasimme hetken joen varrella olevia nähtävyyksiä ja kävimme levykaupassa ja vaatekaupassa josta löytyi Mikolle cityshortsit. Söimme Pig and Whistle –pubissa Ploughmans Lunchit ja menimme leffaan katsomaan elokuvan Pursuit of Happyness joka kertoo yksinhuoltajaksi jäävän isän amerikkalaisen unelman tavoittelusta ja saavuttamisesta. Ihan hieno pätkä, parempi vielä olisi ollut jos muutamat lopun jenkkikliseet olisi jätetty suosilla pois.
Dateline disorder
Perjantai 12.1.2007.
Herätys klo 3.00. Satoi jälleen kaatamalla. Mikko kävi ensitöikseen tarkistamassa auton renkaan, kunnossa. Lähdimme vähän ennen neljää. Näin jätimme Polynesian tällä kertaa. Oli pimeää, sade alkoi hellittää päästyämme Tahiti Nuin puolelle. Ihmisiä oli tien varressa odottamassa busseja, töihin lähdössä ilmeisesti. Jacques Brelin levy soi, mystinen hieno tunnelma. Aamuhämärää jatkui ajaessamme vielä kerran Papeeten läpi. Kaupunki nukkui vielä. Lentokentällä oli lähdössä Air New Zealandin lento Aucklandiin klo 7.30.
Lauantai 13.1.2007.
Päivämäärärajan ylitys. Viiden tunnin lento Aucklandiin siis lähti perjantaiaamuna puoli kahdeksan ja saapui lauantai-iltapäivällä puolenpäivän maissa. Aucklandissa oli aikaa hoitaa vähän nettiasioita, vastata lukuisiin tekstareihin jotka olivat tulleet Saunalahden liittymiin ollessamme niiden tavoittamattomissa pari viikkoa, ja käydä maistamassa jo viime vuonna suosikkiolueksemme muodostunutta uusiseelantilaista Speightsia. Sitten lennolle Brisbaneen. Käytävän toisella puolen koneessa istui australialainen lapsiperhe jonka isä ja äiti tyhjensivät valehtelematta n. kolme sixpackia olutta kolmen tunnin lennon aikana. Ensimmäiset he hakivat jo ensitöikseen kun kone oli vielä maassa. Huvinsa kullakin. Perheen tyttö viihtyi ilmiselväksi yksikseen piirrellen.
Australian kuumuus on ihan erilaista kuin Polynesian kostea helle. Tai riippuu tietenkin paikasta, Melbournessa on kovin erilainen keli kuin pohjoisen Darwinissa tai keskiosan Alice Springsissä. Brisbanessa oli kuin Suomen kesä mutta vaan monin verroin kuumempaa. Taksikuskin strinesta (strine = australian; lausuttuna vahvalla aksentilla, tarkoittaa siis heidän murrettaan) ei meinannut saada ensin mitään selvää, mutta pikkuhiljaa puheeseen taas tottui enemmän tai vähemmän. Majoituimme Explorers Inn –hotelliin ja kävelimme vielä illalla Southbank Parklands –alueelle joka on eläväinen kaupunkipuisto ravintoloineen ja baareineen. Nautimme Plough Inn –kapakassa pari kannullista Victoria Bitteria. Ei muistunut mieleen että Queenslandissa kun tilaa kaksi olutta niin oletusvaihtoehto saattaa olla juuri kannullinen.
Ilmat pihalla...
Torstai 11.1.2007.
Kävimme kahdeksan maissa syömässä hullun puutarhurin valmistaman aamiaisen ja lähdimme sitten ajelemaan tarkoituksenamme mennä sinne Tahiti Nuin pohjoisrannalle nyt toista kautta. Bensa-aseman kaveri ystävällisesti huomautti että oikea takarengas on melkein tyhjä. Kiva. Ilmaa lisää ja kyllä se siitä sitten. Pelko vain heräsi että mitä jos se on huomenaamuna tyhjä kun meidän pitää lähteä ajamaaan kentälle jo neljän maissa aamulla. Ei onnistunut blowholen ja vesiputousten katsastaminen vieläkään kun muutaman kilometrin ajettuamme tie oli vedetty poikki. Alueella tehtiin tietöitä ja tie on kuulemma poikki joka aamupäivä n. kahteentoista saakka. Takaisin hotelliin. Satoi kaatamalla. Tehtiin yleissäätöä, papereiden ja kuittien järjestelyjä, päiväkirjan kirjoittamista sun muuta kunnes päätimme yrittää uudelleen. Sääkin alkoi selkeytyä. Gendarmariet (poliisit) pysäyttivät melkein kotiovelta lähdettyä, alueella oli kuulemma väliaikainen kuudenkympin rajoitus. Aijaa. Ei antanut sakkoja kumminkaan. Kortit postiin. Ajoimme blowholelle (veden kallioon muovaama systeemi joka puhaltaa vettä kun aallot osuvat kallioon, vaikea selittää, emmekä tiedä mikä se on suomeksi, olemme nähneet niitä vain Tyynellämerellä) ja sitten Faarumain vesiputouksille. Komeaa. Tahitin sisäosa on upean näköistä paikkaa. Saaren läpi kulkee yksi tie mutta sitä ei suositella ainakaan Fiestalla ajettavan. Ehkä ensi kerralla.
Tahitilla pääsi maistamaan aitoa Ranskan Polynesiaa enemmän kuin millään muulla saarella. Suurin osa ”maan” asukkaista asuu täällä ja kauppoja, teollisuutta ja elämää muutenkin on paljon enemmän. Söimme vielä kerran hotellimme ravintolassa, jätimme hyvästit puutarhurille, maksoimme hotellilaskun isännälle ja yritimme nukkua vielä muutaman tunnin.
Laulusi elää Brel
Keskiviikko 10.1.2007.
Lähdimme ajelemaan aamulla saaren ympäri. Pysähdyimme Maraa Grotto –luolilla parikymmentä kilometriä ennen Papeetea, jossa seuraamme taas lyöttäytyi koira joka seurasi meitä minne vain kuljimmekin. Papeeteen oli tarkoitus mennä, mutta suunnitelma meinasi muuttua kun kaupunki paljasti nyt sen puolensa mistä opaskirjoissakin oli varoiteltu. Kaupunki oli täysin tukossa, parkkipaikkaa ei löytynyt mistään. Ajoimme siis eteenpäin, tarkoituksena tarkastaa saaren pohjoisrannalla olevat luontonähtävyydet. Alkoi sataa kaatamalla. Käännyimme takaisin ja menimme sittenkin Papeeteen. Parkkipaikka löytyi vihdoin ja pääsimme tekemään kävlyreissun. Kaupunki todella näytti erilaiselta kuin silloin kun saarelle tulimme. Kävimme levykaupassa ostamassa kalliin Jacques Brelin kokoelman ja tsekkasimme jo toistamiseen saaren aika erinomaisen McDonaldsin.
Palasimme Tahiti Itille samaa reittiä kuin aamulla lähdimmekin. Matkan varrella pistäydyimme Jardin Botaniquessa, amerikkalaisen äijän istuttamassa laajassa puutarhassa jossa oli myös Galapagos-saaren kilpikonnia. Sama koira, joka eilen opasti meitä Gauguin-museossa lyöttäytyi jälleen seuraamme, koska puutarha oli aika lähellä museota.
Tahiti Itilla ajoimme vielä vuorelle joka sijaitsee saaren(osan) keskellä. Maisema muuttui yhtäkkiä varsin englantilaistyyppiseksi maalaismaisemaksi lehmineen ja lampaineen. Ei olisi uskonut että olemme Polynesiassa. Näköalapaikalta näki hienosti Tahiti Nuin ja Itin välisen kannaksen.
Illastimme jälleen samassa hotellin ravintolassa, tällä kertaa emme olleet aivan yksin sillä omistajapariskunta kestitti vieraitaan siellä myös.
Parin oluen ajan istuimme vielä terassillamme kuunnellen meren vellomista ja katsellen liskoja jotka söivät terassin katossa olevia hyönteisiä. Jännittävää elämää.
Back to Tahiti
Tiistai 9.1.2007.
Ja taas nokka kohti uusia seikkailuja. Söimme aamiaisen Carameline –patisseriessa, samassa missä söimme perjantaina saarelle saapuessammekin. Koneen lähtöön oli vielä hetki aikaa, joten kulutimme sen istuen Toatea-lookout –näköalapaikalla katsellen merta. Lento Moorealta takaisin Tahitille kestää vain 10 minuuttia. Lentoja operoi Air Moorea, koneita menee puolentunnin välein ja ihmisiä otetaan kyytiin sitä mukaa kuin heitä paikalle ilmaantuu. Mekin pääsimme siis jo tuntia aikaisemmalla koneella kuin mihin meidät oltiin buukattu. Lentokone oli Twin Otter 300, joka ei juuri sataa metriä korkeammalle tainnut nousta. Kokemus tämäkin.
Tahitin kentältä saimme vuokralle yllättäen Ford Fiestan, tosin vähän uudemman kuin edellinen. Tahitin saari koostuu kahdesta osasta, isommalla Tahiti Nuilla sijaitsee pääkaupunki Papeete ja se on muutenkin tiheämmin asuttu kuin pienempi osa Tahiti Iti, jossa majapaikkamme Punatea Village sijaitsee. Kahta Tahitia yhdistää vain kapea kannas jossa sijaitsee Taravaon kylä. Vähän ennen kannakselle tuloa pistäydyimme Paul Gauguin –museossa. Taiteilija teki Tahitille kaksi matkaa, toisella kertaa hän myös jäi pysyvästi asumaan Marquesas –saarille Tahitista pohjoiseen, sinne myös Jacques Brel jäi pysyvästi purjehdusmatkaltaan 1970-luvulla. Museossa ei juurikaan ollut Gauguinin alkuperäisiä teoksia, mutta tarjolla oli hyvin kiinnostava tarina hänen elämästään. Seuraa piti myös museokoira joka olisi varmaan lähtenyt meidän mukaamme, se seurasi meitä joka paikkaan.
Ajoimme Punatea Villageen joka näytti melko autiolta. Tahiti Itin pohjoisranta on koko saaren sateisin paikka ja vierailuajankohtamme ei todellakaan ollut mitään sesonkia. Talossa oli ainakin 8 koiraa jotka ottivat meidät vastaan. Varaustamme ei muka löytynyt täältäkään mutta ilmeisesti kaikki bungalowit olivat vapaana joten saimme jäädä. Myöhemmin tarkistimme tietokoneelta sähköpostitse käydyn varauskirjeenvaihdon. Kyllä se ihan vahvistettu oli, mutta nuo ranskanpullat ovat tuollaisia. Tässä vaiheessa alkoi jo vähän mennä hermo moiseen leväperäisyyteen.
Englanninkielessä on sana, joka ehkä kuvaa parhaiten ilmapiiriä joka hotellissa vallitsi, se on ”eerie”. Jylhänä vellova meri, maapallon suurin vesimassa muutaman metrin päässä huoneestamme, ei ketään muita asukkeja, omituinen tarjoilija-puutarhuri joka tuntui pyörittävän koko paikkaa lähes yksin. Weird. Paikassa sinänsä ei ollut mitään vikaa mutta tunnelma oli kummallinen. Kävimme vielä Taravaon kylässä kaupassa ja sitten menimme syömään hotellin ravintolaan jossa olimme ainoat asiakkaat. Ruoka oli kyllä todella hyvää ja hyvää oli myös palvelu josta piti huolen tuo omituinen heppu.
Pikku vastoinkäymisiä
Maanantai 8.1.2007.
Nukuimme pitkään ja sikeästi. Päätimme ajaa saaren vielä kerran ympäri. Ennen lähtöämme Mikko onnistui pudottamaan tallelokeron avaimen suoraan verantamme puulattian läpi maahan. Pienellä kiroamisella ja oksanpätkän avulla sen sieltä vihdoin sai ylös. Onni sinänsä sillä safety deposit boksin takuusumma oli jotain parinsadan euron paikkeilla. Olisivat joko joutuneet purkamaan lattian tai sitten murtamaan lukon.
Jus de Fruits oli ensimmäinen kohde. Baie de Cookissa sijaitsevassa mehu- ja likööritislaamossa oli vierailijoille tarkoitettu putiikki, jossa sai maistella saaren omista hedelmistä tehtyjä mehuja, viinejä ja likööreitä. Meidän oli tarkoitus maistella vain mehuja ja kieltäydyimmekin ensin vahvemmista kun sanoimme että ajamme autoa. Lause aiheutti pienoista hilpeyttä. Tuntuu, että missään maailmankolkassa ei suhtauduta rattiraittiuteen samalla pieteetillä kuin Suomessa. Australiassakin pubien seinillä on kylttejä joissa sanotaan: ”pidä kohtuus mielessä kun juot, varsinkin jos olet autolla”. Ei siinä mitään, suomalainen suhtautuminen tässä asiassa on varmasti kyllä parempi. Menihän siinä alas sitten pari todella hyvänmakuista liköörisnapsiakin. Ostimme mehua myös mukaan.
Aamiaislounaan tapainen Maharepassa, sitten ajelimme saarta ympäri pysähtyen aina kun näkyi jotain mielenkiintoista. Kävimme myös tutustumassa Hotel Intercontinentalissa sijaitsevaan Dolphin & Seaturtle Centeriin ja ajoimme paikallisen maatalousoppilaitoksen baariin syömään annokset paikallista jäätelöä. Hyvää. Ajelimme myös pieniä hiekkateitä saaren keskiosissa jossa näki varsin erinäköistä maisemaa kuin rannoilla. Siellä näki myös paikallista asutusta ja tuumasimme että tällaisessa paikassa voisi itsekin asua. Moorean saari on kyllä todella kaunis, lukuisat vuorenhuiput ovat ylös saakka vehreän kasvillisuuden peitossa.
Haimme Haurun kyläkaupasta syötävää ja juotavaa, löhösimme hetken hotellin omassa rannassa laiturilla ja kävimme auringonlaskun aikaan syömässä läheisessä Fare Vaimoana –ravintolassa jossa seuraa meille pitivät pari nälkäistä kissanpentua. Illalla sattui vielä toinen pikku vastoinkäyminen kun Jarnan numerolukon koodi oli vaihtunut. Onneksi oli vain 1000 vaihtoehtoa ja noin tunnin räpläämisellä matkalaukku vihdoin aukesi. Lukossa oleva mekanismi on näköjään vähän kyseenalainen koska ollessaan auki koodi saattaa todellakin vahingossa vaihtua jos salpa on väärässä asennossa hetken.
Istuimme iltaa vielä omalla verannalla siirellen kuvia tietokoneelle ja kuunnellen musiikkia.
Sighthunting...
Sunnuntai 7.1.2007.
Pikaisen aamu-uinnin jälkeen piti pakata taas kimpsut ja kampsut lähtövalmiiksi. Olisihan täällä viihtynyt, kun olisi rahaa riittävästi eikä omatunto painaisi liikaa kuluttaa niin paljon ylellisyyteen.
Pikainen mailien tsekkaus hotellin tietokoneella olisi saanut jäädä tekemättä. Pakko kai niitä arkiasioita on aina välillä lukea, ettei kaikki rysähdä sitten kerralla päälle kun palaa kotiin. Silti lomatunnelma on aina vaarassa kun lukee sähköposteja muuttuneista aikatauluista, yrityksen odottamattomista menoista ym. Viime maailmanympärimatkalla sitä tunsi olevansa jotenkin niin paossa kaikesta. Ehkä se vain tuli tajuttua silloin että kotiin tultiin ja elämä jatkui suht samaan malliin kuin ennenkin. Nyt pakeneminen ja sitä kautta rentoutuminenkin on ollut huomattavasti vaikeampaa.
Avisin tyttö tuli noutamaan sovittuun aikaan. Mikko kävi tekemässä autonvuokrapaperit ja haki Ford Fiestan. Ajoimme Maharepasta Moorean pohjoisrantaa pitkin Haurun kylään jossa seuraava majapaikkamme Les Tipaniers sijaitsee. Pysähdyimme matkanvarrella erääseen kyläkauppaan ostaaksemme virvokkeita. Oluet jäi ostamatta, koska täällä ei saa myydä sunnuntaisin kaljaa.
Huonevaraustamme ei tainnut löytyä hotellista, mutta talossa oli tilaa kun respantyttö vähin äänin sitten antoi meille huoneen. Kyseessä oli jälleen fare-tyyppinen ratkaisu vehreän puutarhan keskellä. Söimme hotellin rantaravintolassa lounaat ja lähdimme sitten ajelemaan saarta ympäri tutustuaksemme nähtävyyksiin.
Pienoista pettymystä aiheutti se, että vaikkakin on toisaalta hienoa että varsinkin näiden saarien keskiosat ovat melko luonnontilassa ja jälkiä turismista ei näy edes opaskylttien muodossa, ilman niitä on kuitenkin kovin vaikea suunnistaa mihinkään. Lonely Planetin ohjeetkin olivat välillä kovin epämääräisiä ja kaikkia nähtävyyksiä emme joko löytäneet tai sitten niihin menevät tiet olivat niin huonossa kunnossa ettei niitä Fiestalla viitsinyt ajaa. Ilmeisesti sitten näillä saarilla lomailevia turisteja ei todellakaan kiinnosta mikään muu kuin luksuspelleily ja vesiurheilu. Löysimme sentään pari maraeta. Maraet ovat Polynesian vanhimpia rakennelmia, noin tuhannen vuoden takaa. Lähinnä jäljellä on enää kivikasoja tai –muureja. Moorean keskiosassa on yksi parhaiten säilyneistä marae-alueista, lisäksi varsin hienolla paikalla pienen puron varrella sademetsän siimeksessä. Ajoimme myös toiselle hienolle paikalle korkealle vuorelle serpentiinitietä pitkin josta aukeni mahtavat näkymät Moorean pohjoisrannan kahteen isoon lahdenpoukamaan. Tunnelmaa pilasivat vain paikalliset nuoret jotka olivat kokoontuneet näköalapaikan parkkipaikalle ja huudattivat sitä samaa muovimusaansa täysillä jota saimme kuulla silloin yhtenä iltana Papeetessa.
Auringonlaskun aikaan kävimme hotellimme rantabaarissa ja menimme vielä syömään myös hotellissamme sijaitsevaan italialaiseen ravintolaan.
Moody Blues in Moorea
Lauantai 6.1.2007.
Aamu-uinti suoraan omalta terassilta laguuniin. Mahtavaa, lukuunotta paria korallihaavaa jotka tulivat jalkinevarustelusta ja varovaisuudesta huolimatta. Tämä päivä oli joutenolemista varten. Päivällä kyllä teimme tarkastelukierroksen ympäri hotellia, nautimme iltapäivä-MaiTait baarissa jne… Illalla kävimme katsomassa polynesialaisen shown hotellin ravintolassa, jossa myös söimme sikahintaisen kalabuffetin, joka oli Pearl Resortin surkeinta antia selkeästi. No jos se oli ainoa tahra tähän oleskeluun niin se puhdistui yöuinnilla hotellin poolilla. Salamat sivalsivat taivaanrantaa mutta me emme olleet siitä moksiskaan. Resortissa oleskelun aikana stereoissamme on soinut Moody Bluesin tuplakokoelma, hienoa että löytää vielä uutta hyvää vanhaa musiikkiakin.
torstaina, tammikuuta 18, 2007
Fotoalbuumissa uusia kuvia
Kansioissa Pacific Northwest vielä muutama uusi kuva ja uusi kansio French Polynesia jossa kuvia Papeetesta, Maupitilta, Bora Boralta ja Moorealta.
http://aerialballet.myphotoalbum.com
M&J, Customs House Hotel, Hobart, Tasmania, Australia
http://aerialballet.myphotoalbum.com
M&J, Customs House Hotel, Hobart, Tasmania, Australia
keskiviikkona, tammikuuta 17, 2007
Slice of luxury
Perjantai 5.1.2007.
Herätys klo 6.00. Le Truck tuli klo 7.00. Laivakuljetus lentokenttämotulle lähti Vaitapen satamasta 7.30. Lento lähti 9.00. Moorean saarella olimme perillä vähän kymmenen jälkeen. Nyt oli meidän vuoro maistaa luksusta.
Moorea Explorer-firmalta tilaamamme kuljetus vei meidät kentältä Moorea Pearl Resort –hotelliin. Huoneemme ei ollut ihan vielä valmis, joten kävelimme läheiseen Maharepan kylään jossa söimme aamiaisen/lounaan Carameline –pasteriessa.
Kun Ranskan Polynesian matkaa suunnittelimme ja varailimme lentoja ja hotelleja, päätimme viettää pari yötä jossain luksushotellissa. TripAdvisor.com antoi pelkkää hyvää palautetta Moorea Pearl Resortista ja vaikka hotsku on suosittu, kehuttu ja kauniilla paikalla ym. se ei silti ole kalliimmasta päästä. Merenpäällisessä bungalowissamme oli kaikki hienoudet mitä voi toivoa, paitsi laajakaistanetti. Modeemilla toki olisi päässyt, n. 1€/min. No thanks. Huoneen lattiassa oli ikkuna josta voi katsella varsinkin pimeän tultua paikalle saapuneita värikkäitä kaloja. Omalta aurinkotuolein varustetulta verannalta oli tietty myös portaat suoraan mereen. Eihän täältä tarvisi poistua mihinkään. Emmekä oikeastaan poistuneetkaan, mitä nyt illalla kävimme hotellin baarissa parilla drinkillä. Baari oli sisustettu paikallisen valokuvaajan vaikuttavalla kuvasarjalla ”Polynesian Women”. Ai niin, n. viiden maissa oveen koputettiin ja sisään tuotiin samppanjapullo ja tarjottimellinen suolaisia pikkuherkkuja. Tietämättömät suomalaisturistit varmuuden vuoksi soittivat vielä respaan ja kysyivät että mitähän tämä maksaa. No, it´s complimentary of course…
Herätys klo 6.00. Le Truck tuli klo 7.00. Laivakuljetus lentokenttämotulle lähti Vaitapen satamasta 7.30. Lento lähti 9.00. Moorean saarella olimme perillä vähän kymmenen jälkeen. Nyt oli meidän vuoro maistaa luksusta.
Moorea Explorer-firmalta tilaamamme kuljetus vei meidät kentältä Moorea Pearl Resort –hotelliin. Huoneemme ei ollut ihan vielä valmis, joten kävelimme läheiseen Maharepan kylään jossa söimme aamiaisen/lounaan Carameline –pasteriessa.
Kun Ranskan Polynesian matkaa suunnittelimme ja varailimme lentoja ja hotelleja, päätimme viettää pari yötä jossain luksushotellissa. TripAdvisor.com antoi pelkkää hyvää palautetta Moorea Pearl Resortista ja vaikka hotsku on suosittu, kehuttu ja kauniilla paikalla ym. se ei silti ole kalliimmasta päästä. Merenpäällisessä bungalowissamme oli kaikki hienoudet mitä voi toivoa, paitsi laajakaistanetti. Modeemilla toki olisi päässyt, n. 1€/min. No thanks. Huoneen lattiassa oli ikkuna josta voi katsella varsinkin pimeän tultua paikalle saapuneita värikkäitä kaloja. Omalta aurinkotuolein varustetulta verannalta oli tietty myös portaat suoraan mereen. Eihän täältä tarvisi poistua mihinkään. Emmekä oikeastaan poistuneetkaan, mitä nyt illalla kävimme hotellin baarissa parilla drinkillä. Baari oli sisustettu paikallisen valokuvaajan vaikuttavalla kuvasarjalla ”Polynesian Women”. Ai niin, n. viiden maissa oveen koputettiin ja sisään tuotiin samppanjapullo ja tarjottimellinen suolaisia pikkuherkkuja. Tietämättömät suomalaisturistit varmuuden vuoksi soittivat vielä respaan ja kysyivät että mitähän tämä maksaa. No, it´s complimentary of course…
Laguunielämää
Torstai 4.1.2007.
Koska leveä turkoosi laguuni on Bora Boran ykkösjuttu, päätimme buukata täksi aamuksi risteilyn Taaroa –katamaraanilla. Laivaa isännöivät ranskalaisilta elämäntapaintiaaneilta vaikuttava pariskunta, jotka polttivat ketjussa sätkiä ja vaimo näytti bodarin ja erään maailmanympäripurjehtijan sekoitukselta. Pysähdyimme uimaan saaren pohjoispuolelle. Vesi oli kirkasta ja lämmintä, aurinko paistoi vaikka pari lyhyttä trooppista sadekuuroa tulikin niskaan. Emme vain ymmärtäneet alkuunkaan että oliko ne sätkäntumpit pakko heittää sinne mereen !!!!!?????
Päiväunet.
Saarella ei ole montaakaan ravintolaa tai baaria, kaikki elämä keskittyy lähinnä isoihin luksushotelleihin joiden overwater-bungalowit täyttävät saaren rantaviivaa monesta kohtaa. Kaikkiin hotelleihin on kuitenkin avoimet ovet myös muille kuin asukkaille. Päätimme siis tehdä tarkastelukierroksen. Ensin kävelimme pari kilometria pohjoiseen päin Hotel Bora Boraan, jossa saimme ensikosketuksen kuuluisaan Tahitilaiseen luksuselämään. Joimme rantabaarissa Bora Bora –drinkit ja katselimme josko näkyisi jotain kuuluisuuksia. Pelkkiä tavallisen pulliaisen oloisia, lähinnä amerikkalaisia, jo vähän vanhemman ikäluokan turisteja suurimmaksi osaksi. Niemennokkaan sijoittuva paikka oli kyllä hieno. Hotellit täällä eivät ole mitään pilvenpiirtäjäbunkkereita niin kuin Hawaiin Waikikissa vaan lähes huomaamattomasti ympäröivään kasvillisuuteen upotettuja kokonaisuuksia. Kaikki yleiset tilat ovat avonaisia, kangasverhot vain vedetään alas seiniksi jos myrsky yllättää.
Lähdimme kävelemään takaisin Matira Pointiin. Matkalla pysähdyimme Ben´s Placessa, pienessä pikaruokashagissa, jota piti selkeästi jossain pöllyissä oleva pariskunta. Chicken-quesadillojen tulo kesti n. 45 min, kun jostain syystä sen muijan piti tiskata ensin kaikki astiat ennen kuin aloitti meidän ruokien teon. No, Polynesiassa ei saa pitää kiirettä joten mitäs siitä. Tosin hotellilasku piti kuitata jo ennen kuutta kun respa ei olisi auki aamulla niin aikaisin kun lähdemme eteenpäin. Kerkisimme juuri. Respassa oleva nainen osasi muutaman lauseen suomea, hänellä on kuulemma tapana opetella ja merkitä muistiin kaikkia kieliä mitä asukkaat puhuvat. Kävimme sitten vielä tutustumassa Hotel Intercontinentaliin ja Hotel Maitaihin. Illalla ei tuullut ihan niin kovaa kuin muina iltoina joten katselimme merta vielä terassiltamme ja siirtelimme valokuvia tietokoneelle.
Bora Bora ei ole meidän paikka. Se on varmasti hieno lomakohde jos on varaa asua pari viikkoa luksushotellissa hintaan 800 EUR / yö ja jos pitää vesiharrastuksista. Silti ei ihan mene kaaliin, että miksi juuri tämä saari on kaikkien rikkaiden ja kuuluisien ykköslomakohde. On maailmassa hienompiakin paikkoja, ainakin meidän mielestä.
Koska leveä turkoosi laguuni on Bora Boran ykkösjuttu, päätimme buukata täksi aamuksi risteilyn Taaroa –katamaraanilla. Laivaa isännöivät ranskalaisilta elämäntapaintiaaneilta vaikuttava pariskunta, jotka polttivat ketjussa sätkiä ja vaimo näytti bodarin ja erään maailmanympäripurjehtijan sekoitukselta. Pysähdyimme uimaan saaren pohjoispuolelle. Vesi oli kirkasta ja lämmintä, aurinko paistoi vaikka pari lyhyttä trooppista sadekuuroa tulikin niskaan. Emme vain ymmärtäneet alkuunkaan että oliko ne sätkäntumpit pakko heittää sinne mereen !!!!!?????
Päiväunet.
Saarella ei ole montaakaan ravintolaa tai baaria, kaikki elämä keskittyy lähinnä isoihin luksushotelleihin joiden overwater-bungalowit täyttävät saaren rantaviivaa monesta kohtaa. Kaikkiin hotelleihin on kuitenkin avoimet ovet myös muille kuin asukkaille. Päätimme siis tehdä tarkastelukierroksen. Ensin kävelimme pari kilometria pohjoiseen päin Hotel Bora Boraan, jossa saimme ensikosketuksen kuuluisaan Tahitilaiseen luksuselämään. Joimme rantabaarissa Bora Bora –drinkit ja katselimme josko näkyisi jotain kuuluisuuksia. Pelkkiä tavallisen pulliaisen oloisia, lähinnä amerikkalaisia, jo vähän vanhemman ikäluokan turisteja suurimmaksi osaksi. Niemennokkaan sijoittuva paikka oli kyllä hieno. Hotellit täällä eivät ole mitään pilvenpiirtäjäbunkkereita niin kuin Hawaiin Waikikissa vaan lähes huomaamattomasti ympäröivään kasvillisuuteen upotettuja kokonaisuuksia. Kaikki yleiset tilat ovat avonaisia, kangasverhot vain vedetään alas seiniksi jos myrsky yllättää.
Lähdimme kävelemään takaisin Matira Pointiin. Matkalla pysähdyimme Ben´s Placessa, pienessä pikaruokashagissa, jota piti selkeästi jossain pöllyissä oleva pariskunta. Chicken-quesadillojen tulo kesti n. 45 min, kun jostain syystä sen muijan piti tiskata ensin kaikki astiat ennen kuin aloitti meidän ruokien teon. No, Polynesiassa ei saa pitää kiirettä joten mitäs siitä. Tosin hotellilasku piti kuitata jo ennen kuutta kun respa ei olisi auki aamulla niin aikaisin kun lähdemme eteenpäin. Kerkisimme juuri. Respassa oleva nainen osasi muutaman lauseen suomea, hänellä on kuulemma tapana opetella ja merkitä muistiin kaikkia kieliä mitä asukkaat puhuvat. Kävimme sitten vielä tutustumassa Hotel Intercontinentaliin ja Hotel Maitaihin. Illalla ei tuullut ihan niin kovaa kuin muina iltoina joten katselimme merta vielä terassiltamme ja siirtelimme valokuvia tietokoneelle.
Bora Bora ei ole meidän paikka. Se on varmasti hieno lomakohde jos on varaa asua pari viikkoa luksushotellissa hintaan 800 EUR / yö ja jos pitää vesiharrastuksista. Silti ei ihan mene kaaliin, että miksi juuri tämä saari on kaikkien rikkaiden ja kuuluisien ykköslomakohde. On maailmassa hienompiakin paikkoja, ainakin meidän mielestä.
All I need is a bicycle
Keskiviikko 3.1.2007.
Nukuimme hävettävän myöhään. Sitä edelleen taistelee mielessään siitä, että pitääkö lomalla koko ajan tehdä jotain, herätä ajoissa ja olla ohjelmaa koko päiväksi vai sitten ei välittää kellosta, nukkua silloin kuin nukuttaa, syödä kun on nälkä ja niin edelleen… Viime vuodenvaihteen matkallamme teimme joka päivä jotain, koko ajan oli tekemistä tai paikasta a paikkaan b siirtymistä. Ainoastaan Fijillä lojuimme yhden päivän riippukeinussa. Vanhemmaksi kun tulee niin huomaa myös sen, ettei jaksa enää koko aikaa temmeltää jos ei ole niitä huilipäiviä välillä, menköön siis tämä aamu sellaisesta.
Koska aamiaisaika oli jo auttamatta ohi, söimme lounaan viereisessä Fare Manuiassa ja sitten otimme vuokralle polkupyörät. Tai polkupyörän irvikuvat. Mikolta lähti ketjut moneen otteeseen, polkimet eivät kestäneet vähänkään kovempaa polkemista, eli siis pienetkin ylämäet pyörää piti taluttaa. Pyöräilimme Vaitapeen, saaren ainoaan paikallisten asuttamaan oikeaan kaupunkiin. Matkan varrelle osui saaren kuuluisin ravintola Bloody Mary´s joka tosin nyt oli harmiksemme suljettu korjaustöiden vuoksi. Sisäänkäynnin luona oli lista kaikista kuuluisista asiakkaista joita ravintolassa vuosien varrella on käynyt. Lähinnä kansainvälistä party-jet-settiä Quincy Jonesista Johnny Deppin kautta Drew Barrymoreen ja Ringo Starriin. Vaitapessa teimme hieman ostoksia, Bora Bora-t-paita maksoi vajaat 30 euroa ja aurinkorasvapurkki saman verran.
Saari on ollut aikanaan USAn sotilastukikohta ja rannikkotykkejä on saarella jäljellä vieläkin. Kartassamme ne olivat merkittyinä mutta yhdellekään tykille ei ollut opasteita ja kun yhtä oikeaksi otaksumaamme tietä hetken käveltyämme vahtikoira päätti käännyttää meidät takaisin ajattelimme että olkoot nähtävyydet perkele.
Bora Boralla ei ole oikeastaan mitään muuta kuin luksusluokan hotelleja ja muutama vähän halvempi kuten esim meidän Temanuata Village. Hotellit ovat keskittyneet saaren eteläosaan Matira Pointiin sekä laguunia ympäröiville motuille. Laguuni onkin Bora Boran vetonaula. Jos siis pitää vesiaktiviteeteistä niin silloin tämä paikka on oikea lomakohde. Muuten tekemisen ja näkemisen löytäminen on vaikeaa. Pääsaaren keskellä kohoaa korkea vuori ja saarta kiertää 32 km:n pituinen tie. Haikkaamaan olisi toki voinut lähteä, mutta se ei ole suositeltua sadekauden aikana koska on erittäin kuuma ja polut saattavat olla märkiä ja jopa maanvyörymiä sattuu ajoittain.
No, veimme polkupyörät takaisin ja istuimme hetken katsellen auringonlaskua n. 10-vuotiaan pojan isännöimässä Fare Haere Mai –baarissa.
Ravintola-skene on järjestetty saarella hyvin. Hotellin respa buukkasi meille illaksi pöydän Bora Kaina Hut –ravintolasta. Ilmainen autokuljetus haki meidät juuri sovittuun aikaan klo 20.00, vei meidät ravintolaan ja heti jälkiruoan ja laskunmaksun jälkeen toi meidät takaisin. Kätevää. Ensimmäiset Mai Tai –drinkit maistuivat hyviltä ja ruoka oli ensiluokkaista, Mikko söi jälkiruoaksi ravintolan kuuluisaa suklaakakkua jota kuulemma Pierce Brosnan ottaa aina käydessään.
Nukuimme hävettävän myöhään. Sitä edelleen taistelee mielessään siitä, että pitääkö lomalla koko ajan tehdä jotain, herätä ajoissa ja olla ohjelmaa koko päiväksi vai sitten ei välittää kellosta, nukkua silloin kuin nukuttaa, syödä kun on nälkä ja niin edelleen… Viime vuodenvaihteen matkallamme teimme joka päivä jotain, koko ajan oli tekemistä tai paikasta a paikkaan b siirtymistä. Ainoastaan Fijillä lojuimme yhden päivän riippukeinussa. Vanhemmaksi kun tulee niin huomaa myös sen, ettei jaksa enää koko aikaa temmeltää jos ei ole niitä huilipäiviä välillä, menköön siis tämä aamu sellaisesta.
Koska aamiaisaika oli jo auttamatta ohi, söimme lounaan viereisessä Fare Manuiassa ja sitten otimme vuokralle polkupyörät. Tai polkupyörän irvikuvat. Mikolta lähti ketjut moneen otteeseen, polkimet eivät kestäneet vähänkään kovempaa polkemista, eli siis pienetkin ylämäet pyörää piti taluttaa. Pyöräilimme Vaitapeen, saaren ainoaan paikallisten asuttamaan oikeaan kaupunkiin. Matkan varrelle osui saaren kuuluisin ravintola Bloody Mary´s joka tosin nyt oli harmiksemme suljettu korjaustöiden vuoksi. Sisäänkäynnin luona oli lista kaikista kuuluisista asiakkaista joita ravintolassa vuosien varrella on käynyt. Lähinnä kansainvälistä party-jet-settiä Quincy Jonesista Johnny Deppin kautta Drew Barrymoreen ja Ringo Starriin. Vaitapessa teimme hieman ostoksia, Bora Bora-t-paita maksoi vajaat 30 euroa ja aurinkorasvapurkki saman verran.
Saari on ollut aikanaan USAn sotilastukikohta ja rannikkotykkejä on saarella jäljellä vieläkin. Kartassamme ne olivat merkittyinä mutta yhdellekään tykille ei ollut opasteita ja kun yhtä oikeaksi otaksumaamme tietä hetken käveltyämme vahtikoira päätti käännyttää meidät takaisin ajattelimme että olkoot nähtävyydet perkele.
Bora Boralla ei ole oikeastaan mitään muuta kuin luksusluokan hotelleja ja muutama vähän halvempi kuten esim meidän Temanuata Village. Hotellit ovat keskittyneet saaren eteläosaan Matira Pointiin sekä laguunia ympäröiville motuille. Laguuni onkin Bora Boran vetonaula. Jos siis pitää vesiaktiviteeteistä niin silloin tämä paikka on oikea lomakohde. Muuten tekemisen ja näkemisen löytäminen on vaikeaa. Pääsaaren keskellä kohoaa korkea vuori ja saarta kiertää 32 km:n pituinen tie. Haikkaamaan olisi toki voinut lähteä, mutta se ei ole suositeltua sadekauden aikana koska on erittäin kuuma ja polut saattavat olla märkiä ja jopa maanvyörymiä sattuu ajoittain.
No, veimme polkupyörät takaisin ja istuimme hetken katsellen auringonlaskua n. 10-vuotiaan pojan isännöimässä Fare Haere Mai –baarissa.
Ravintola-skene on järjestetty saarella hyvin. Hotellin respa buukkasi meille illaksi pöydän Bora Kaina Hut –ravintolasta. Ilmainen autokuljetus haki meidät juuri sovittuun aikaan klo 20.00, vei meidät ravintolaan ja heti jälkiruoan ja laskunmaksun jälkeen toi meidät takaisin. Kätevää. Ensimmäiset Mai Tai –drinkit maistuivat hyviltä ja ruoka oli ensiluokkaista, Mikko söi jälkiruoaksi ravintolan kuuluisaa suklaakakkua jota kuulemma Pierce Brosnan ottaa aina käydessään.
Vomiti express
Tiistai 2.1.2007.
Melkein yhtä nopeasti kuin Maupitille tultiin sieltä myös lähdettiin. Kävelimme vielä oman motumme ympäri, oli jälleen kuuma ja tuntui haikealta lähteä niin hienosta paikasta pois. Alun perin meidän piti lentää Maupitilta Raiatealle ja sieltä jatkolennolla Bora Boralle. Emme kuitenkaan saaneet lippuja tuolle ensimmäiselle lennolle ajoissa joten päätimme luottaa Maupiti Express –laivakyytiin. Myös Vomiti Express –lempinimellä tunnettu paatti seilaa kolme kertaa viikossa Bora Boran ja Maupitin väliä,40 km . Laivasta liikkuu lähinnä kauhutarinoita ja kieltämättä meitä pelotti astua siihen. Pari relaksoivaa olutta ja pahoinvointitabletit ajoivat ilmeisesti asiansa hyvin, sillä mitään seasicknessiä ei ilmennyt. Muutamalla muulla sen sijaan ilmeni, laivalla oli heitä varten töissä muutama ”oksennuspoika” jotka sinkoilivat ympäri laivaa ojentaen ämpäreitä niitä tarvitseville. Kyyti oli kyllä melko rankkaa, laiva on aika pieni koska Maupitin laguuniin ei pääse sen isommalla aluksella, lisäksi reitti on täysin avomerta. Kun vaan heittäytyi merenkäynnin armoille niin kokemus oli itse asiassa aikas hieno.
Bora Boralla astuimme Le Truck – kulkuneuvoon. Kyseessä on paikallinen vanhanajan ”bussi”, kuorma-auto jonka puoliavonaisessa kontissa on istumapaikat parillekymmenelle ihmiselle. Kirjoittauduimme sisään hotelliimme Village Temanuataan ja kävimme syömässä viereisessä Fare Manuiassa. Ravintolassa oli runsaasti kovaäänisiä amerikkalaisia turisteja, emme tienneet olimmeko siitä innoissamme vaiko sitten emme…
Bungalowimme oli tällä kertaa ihan meren rannassa ja terassilla tuuli niin kovaa, ettei siinä oikein pystynyt iltaa istumaan. Nukkumaan siis.
Melkein yhtä nopeasti kuin Maupitille tultiin sieltä myös lähdettiin. Kävelimme vielä oman motumme ympäri, oli jälleen kuuma ja tuntui haikealta lähteä niin hienosta paikasta pois. Alun perin meidän piti lentää Maupitilta Raiatealle ja sieltä jatkolennolla Bora Boralle. Emme kuitenkaan saaneet lippuja tuolle ensimmäiselle lennolle ajoissa joten päätimme luottaa Maupiti Express –laivakyytiin. Myös Vomiti Express –lempinimellä tunnettu paatti seilaa kolme kertaa viikossa Bora Boran ja Maupitin väliä,
Bora Boralla astuimme Le Truck – kulkuneuvoon. Kyseessä on paikallinen vanhanajan ”bussi”, kuorma-auto jonka puoliavonaisessa kontissa on istumapaikat parillekymmenelle ihmiselle. Kirjoittauduimme sisään hotelliimme Village Temanuataan ja kävimme syömässä viereisessä Fare Manuiassa. Ravintolassa oli runsaasti kovaäänisiä amerikkalaisia turisteja, emme tienneet olimmeko siitä innoissamme vaiko sitten emme…
Bungalowimme oli tällä kertaa ihan meren rannassa ja terassilla tuuli niin kovaa, ettei siinä oikein pystynyt iltaa istumaan. Nukkumaan siis.
Bonne année
Maanantai 1.1.2007.
Bonne année !!!
Tuota lausetta sai tänään hokea riittämiin. Aamiaisen jälkeen meidät kyydittiin pääsaarelle jossa aloitimme viiden tunnin kierroksen. Oli aivan pirun kuuma, vettä oli onneksi pari isoa pulloa. Kaikki saaren paikat olisivat kuulemma kiinni uudenvuodenpäivän takia. Emmimme vähän saaren ympäri kävelyä, matkaa olisi kymmenisen kilometriä. Kaiken lisäksi täälläpäin on meneillään sadekausi, trooppinen sadekuuro voi yllättää milloin vain, tosin ne ovat yleensä aika lyhyitä. Kävelimme ensin kylän ”keskustaan”.
Paikallisiin tapoihin kuuluu uudenvuodenpäivänä kokoontua kylälle ja toivottaa kaikille ihmisille hyvää uuttavuotta poskisuudelmin, myös turisteille, joita tosin itsemme lisäksi näimme vain kokonaiset kaksi kappaletta. Emme laskeneet, mutta kyllä toivotuksia tuli useita kymmeniä sekä annettua että vastaanotettua. Vähän omituista mutta sinänsä kivaa, kaikki ihmiset vaikuttivat todella onnellisilta ja vilpittömiltä.
Raju sadekuuro yllätti mutta sopivasti satuimme erään katetun kioskin kohdalle joka oli vieläpä auki. Ostimme matkaan vähän limsaa ja olutta ja jatkoimme kävelyä sateen tauottua. Kävelimme saaren uimarantaa kohden, mutta koska mitään opasteita ei ole missään, eksyimme väärälle tielle emmekä jaksaneet enää palattuamme takaisin lähteä uudelleen, sen verran kuuma oli. Pidimme välillä omaa piknikkiä varjossa puun alla ja otimme hienoja valokuvia. Camille ja Anne-Marie hakivat meidät satamasta neljän maissa. Samalla kyydillä tuli myös majatalon työntekijänä toimiva nuori tyttö joka oli myös viettämässä uudenvuodenpäivää kylällä.
Tänään illastimme pienemmässä seurassa isäntäparin ja Pascalin kanssa. He kaikki puhuivat myös englantia joten pääsimme vähän enemmän keskustelemaan kuin eilen. Ruoka oli aivan tautisen hyvää kalaa. Eilinen pihvi oli pohjoiseurooppalaiseen makuun vähän liian raakaa, lautasella tuntui olevan yhtä paljon verta kuin lihaa. No sanopa siinä sitten ranskalaisessa pöytäseurueessa, että emme me voi tätä syödä, ettei vaan tule mahatautia….
Ranskalaiset ovat kyllä ihan omaa väkeänsä. Toisen lapsiperheen teini-ikäinen tyttö kysyi vanhemmiltaan että mitä kieltä me puhumme kun puhuimme englantia. Wow. Lisäksi vähän huvittavaa on että ranskalaiset lomailevat lähinnä maissa joissa puhutaan ranskaa. Elävätkö he kenties suuressa kuplassa?
Suurin osa tahitilaisista, varsinkin turismin kanssa tekemisissä olevista puhuu kyllä myös englantia, joten mitään kielimuuria täällä ei ole ollut, sitä paitsi Jarna puhuu melko sujuvaa ranskaa. Paikallinen aksentti tosin on aika erikoinen. Hotellien ja majatalojen omistajat ja respatyöntekijät muuten ovat yleensä ranskalaisia, tarjoilijat ja muut ”työläiset” taas lähes poikkeuksetta paikallisia.
Hieno päivä.
Bonne année !!!
Tuota lausetta sai tänään hokea riittämiin. Aamiaisen jälkeen meidät kyydittiin pääsaarelle jossa aloitimme viiden tunnin kierroksen. Oli aivan pirun kuuma, vettä oli onneksi pari isoa pulloa. Kaikki saaren paikat olisivat kuulemma kiinni uudenvuodenpäivän takia. Emmimme vähän saaren ympäri kävelyä, matkaa olisi kymmenisen kilometriä. Kaiken lisäksi täälläpäin on meneillään sadekausi, trooppinen sadekuuro voi yllättää milloin vain, tosin ne ovat yleensä aika lyhyitä. Kävelimme ensin kylän ”keskustaan”.
Paikallisiin tapoihin kuuluu uudenvuodenpäivänä kokoontua kylälle ja toivottaa kaikille ihmisille hyvää uuttavuotta poskisuudelmin, myös turisteille, joita tosin itsemme lisäksi näimme vain kokonaiset kaksi kappaletta. Emme laskeneet, mutta kyllä toivotuksia tuli useita kymmeniä sekä annettua että vastaanotettua. Vähän omituista mutta sinänsä kivaa, kaikki ihmiset vaikuttivat todella onnellisilta ja vilpittömiltä.
Raju sadekuuro yllätti mutta sopivasti satuimme erään katetun kioskin kohdalle joka oli vieläpä auki. Ostimme matkaan vähän limsaa ja olutta ja jatkoimme kävelyä sateen tauottua. Kävelimme saaren uimarantaa kohden, mutta koska mitään opasteita ei ole missään, eksyimme väärälle tielle emmekä jaksaneet enää palattuamme takaisin lähteä uudelleen, sen verran kuuma oli. Pidimme välillä omaa piknikkiä varjossa puun alla ja otimme hienoja valokuvia. Camille ja Anne-Marie hakivat meidät satamasta neljän maissa. Samalla kyydillä tuli myös majatalon työntekijänä toimiva nuori tyttö joka oli myös viettämässä uudenvuodenpäivää kylällä.
Tänään illastimme pienemmässä seurassa isäntäparin ja Pascalin kanssa. He kaikki puhuivat myös englantia joten pääsimme vähän enemmän keskustelemaan kuin eilen. Ruoka oli aivan tautisen hyvää kalaa. Eilinen pihvi oli pohjoiseurooppalaiseen makuun vähän liian raakaa, lautasella tuntui olevan yhtä paljon verta kuin lihaa. No sanopa siinä sitten ranskalaisessa pöytäseurueessa, että emme me voi tätä syödä, ettei vaan tule mahatautia….
Ranskalaiset ovat kyllä ihan omaa väkeänsä. Toisen lapsiperheen teini-ikäinen tyttö kysyi vanhemmiltaan että mitä kieltä me puhumme kun puhuimme englantia. Wow. Lisäksi vähän huvittavaa on että ranskalaiset lomailevat lähinnä maissa joissa puhutaan ranskaa. Elävätkö he kenties suuressa kuplassa?
Suurin osa tahitilaisista, varsinkin turismin kanssa tekemisissä olevista puhuu kyllä myös englantia, joten mitään kielimuuria täällä ei ole ollut, sitä paitsi Jarna puhuu melko sujuvaa ranskaa. Paikallinen aksentti tosin on aika erikoinen. Hotellien ja majatalojen omistajat ja respatyöntekijät muuten ovat yleensä ranskalaisia, tarjoilijat ja muut ”työläiset” taas lähes poikkeuksetta paikallisia.
Hieno päivä.
Vuodenvaihde ranskalaisittain
Sunnuntai 31.12.2006.
Camille opasti meidät talon tavoille. Meille jäi pari tuntia aikaa makoilla faressamme (Fare = talo, maja, bungalow) kunnes alkoi Uuden Vuoden illallinen. Mökissämme oli paljon ilmeisesti aikaisempien vieraiden jättämiä paperback-kirjoja. Niiden joukosta löytyi mm. ranskaksi käännetty ”Jäniksen Vuosi” by Arto Paasilinna.
Illallisella saimme tutustua muihin talon vieraisiin. Kaikki muut olivat ranskalaisia: Kaksi nuorempaa lapsiperhettä Gilles, Charlotte ja vauva sekä Henri, Florence, Caroline ja Beatrice olivat matkalla yhdessä. Sitten olivat vielä vanhempi pariskunta Maxim ja hieno rouvansa jonka nimi ei tarttunut mieleen, sekä pariisilainen lakimies Pascal joka oli reissussa yksin. Nautimme alkudrinkit ja nautimme ateriaa muutaman tunnin ranskalaisiin tapoihin kuuluen. Jaksoimme odottaa vuodenvaihtumista, vaikka melkein kaikkialla muualla maailmassa se oli jo vaihtunut. Katselimme eteläisen pallonpuoliskon valoisaa tähtitaivasta. Kuu loisti ja maalasi rantaviivaa valoisammin kuin missään koskaan aiemmin.
Olimme ostaneet Los Angelesin kentältä myös kuoharipulllon kun Camille käski sellaisen tuoda mukanamme. Jostain pöytään ilmestyi kuitenkin pari samppanjaa emmekä kehdanneet halpaa kuohuviiniämme sitten tuoda pöytään. Emme tiedä vieläkään kenen juomat joimme. (Oman pullomme nautimme myöhemmin huoneessamme piilossa.) Olemme muuten aina ihmetelleet maailmaa kiertäessämme, että missä niitä ns. ”oikeita pöytä- ja tarjoilutapoja” noudatetaan. Luulimme, että ainakin nyt ranskalaiset olisivat pikkutarkkoja. Paskan marjat, jännityksemme osoittautui melko turhaksi. Olemme ruokailleet useissa maissa, hienoissa viiden tähden ravintoloissakin, eikä missään koskaan tarjoilu ole ollut sellaista kuin kotitaloustunneilla joskus niin ehdottomana opetettiin. Tosin emme me nyt varmasti itsekään osaisi täysin etiketin mukaan toimia.
Maupiti vaikutti täydelliseltä paikalta unohtaa arki, vielä kun olisi saanut olla täysin omassa rauhassaan.
Apokalyptinen disko Papeetessa
Lauantai 30.12.2006.
Meillä oli pienet ennakkoasenteet Kontiki Hotellista koska erinäisissä matkailuwebbijulkaisuissa siitä käytettiin mm. nimitystä ”local brothel”. Hotelli osoittautui kuitenkin varsin mukiinmeneväksi vaikkakin oli se vähän ”seedy”. Teimme iltapäivällä kaupunkikierroksen Papeeten keskustassa. Lonely Planetin kirjassa kaupunkia kuvattiin tukalaksi, ahtaaksi ja kiireiseksi metropoliksi mutta me emme löytäneet noita piirteitä lainkaan. Se, että oli lauantai varmaankin vaikutti asiaan. Ilma oli kaunis ja kaupunki aika hiljainen. Emme päässeet vieläkään eroon panimopubeista, melkein hotellimme ovella oli 3 Brasseurs –niminen ravintola. Kalliiksi Ranskan Polynesiaa haukutaan myös, no, oluen hinta on aina hyvä vertailukohde, ensimmäinen tuoppi tuossa panimoravintolassa maksoi 900 Tyynenmeren Frangia, eli noin 7,5 EUR. Paikallisesta varsin hyvästä Hinano-oluesta selvisi n. 500 frangilla, eli 4,20 EURolla, ihan suomenhinnoissa siis, ei halpaa eikä kallista. Muutenkin meitä ärsyttää aina se, että yleensä matkailijoiden mielestä ulkomailla pitäisi olla aina paljon halvempaa kuin Suomessa. Miksi? Täälläkin olemme monesti huomanneet, ettei esim. ravintolalaskusta selviäisi Suomessa samalla hintaa. Ranskan Polynesia on silti kuulemma Japanin jälkeen maailman toiseksi kallein paikka.
Jo päiväkierroksen aikaan huomasimme kaupungille kerääntyvän autoja, joiden katoille pystytettiin valtavia PA-laitteita. Ihmetyksemme selvisi myöhemmin kun heräsimme iltapäivänokosilta valtavaan melusaasteeseen, kun kymmenet autot ajoivat peräkkäin rantakatua huudattaen noita vehkeitä. Autot kokoontuivat rannalle vartavasten pystytetyn markkina-alueen ympärille ja jatkoivat meluamista reilusti yli puolenyön. Missään aiemmin emme ole kuulleet moista bassotoistoa. Sietokyvyn rajoilla, mutta ilmeisesti paikallisten mielestä varsin mahtavaa. Kävelimme markkina-alueen läpi. Yhtälailla paikalliset ja turistit kerääntyivät perheineen tuonne, söivät ja joivat ja nauttivat elämästään valtavan pauhun säestyksellä.
Illalla poikkesimme vielä toistamiseen 3 Brasseurs –paikassa, sekä hotellimme omassa baarissa jossa illanviettoamme viihdytti vahvasti humaltunut miesnainen. Joissakin polynesialaisissa kulttuureissa osa pojista kasvatetaan tyttöinä ja he saavat sitten myöhemmin valita kumpana haluavat elää.
Lonely Planet kehotti suuntaamaan varsin nopeasti Papeetesta pois muille saarille, mutta meille kaupunki oli ehdottomasti yksi French Polynesian kohokohta.
Meillä oli pienet ennakkoasenteet Kontiki Hotellista koska erinäisissä matkailuwebbijulkaisuissa siitä käytettiin mm. nimitystä ”local brothel”. Hotelli osoittautui kuitenkin varsin mukiinmeneväksi vaikkakin oli se vähän ”seedy”. Teimme iltapäivällä kaupunkikierroksen Papeeten keskustassa. Lonely Planetin kirjassa kaupunkia kuvattiin tukalaksi, ahtaaksi ja kiireiseksi metropoliksi mutta me emme löytäneet noita piirteitä lainkaan. Se, että oli lauantai varmaankin vaikutti asiaan. Ilma oli kaunis ja kaupunki aika hiljainen. Emme päässeet vieläkään eroon panimopubeista, melkein hotellimme ovella oli 3 Brasseurs –niminen ravintola. Kalliiksi Ranskan Polynesiaa haukutaan myös, no, oluen hinta on aina hyvä vertailukohde, ensimmäinen tuoppi tuossa panimoravintolassa maksoi 900 Tyynenmeren Frangia, eli noin 7,5 EUR. Paikallisesta varsin hyvästä Hinano-oluesta selvisi n. 500 frangilla, eli 4,20 EURolla, ihan suomenhinnoissa siis, ei halpaa eikä kallista. Muutenkin meitä ärsyttää aina se, että yleensä matkailijoiden mielestä ulkomailla pitäisi olla aina paljon halvempaa kuin Suomessa. Miksi? Täälläkin olemme monesti huomanneet, ettei esim. ravintolalaskusta selviäisi Suomessa samalla hintaa. Ranskan Polynesia on silti kuulemma Japanin jälkeen maailman toiseksi kallein paikka.
Jo päiväkierroksen aikaan huomasimme kaupungille kerääntyvän autoja, joiden katoille pystytettiin valtavia PA-laitteita. Ihmetyksemme selvisi myöhemmin kun heräsimme iltapäivänokosilta valtavaan melusaasteeseen, kun kymmenet autot ajoivat peräkkäin rantakatua huudattaen noita vehkeitä. Autot kokoontuivat rannalle vartavasten pystytetyn markkina-alueen ympärille ja jatkoivat meluamista reilusti yli puolenyön. Missään aiemmin emme ole kuulleet moista bassotoistoa. Sietokyvyn rajoilla, mutta ilmeisesti paikallisten mielestä varsin mahtavaa. Kävelimme markkina-alueen läpi. Yhtälailla paikalliset ja turistit kerääntyivät perheineen tuonne, söivät ja joivat ja nauttivat elämästään valtavan pauhun säestyksellä.
Illalla poikkesimme vielä toistamiseen 3 Brasseurs –paikassa, sekä hotellimme omassa baarissa jossa illanviettoamme viihdytti vahvasti humaltunut miesnainen. Joissakin polynesialaisissa kulttuureissa osa pojista kasvatetaan tyttöinä ja he saavat sitten myöhemmin valita kumpana haluavat elää.
Lonely Planet kehotti suuntaamaan varsin nopeasti Papeetesta pois muille saarille, mutta meille kaupunki oli ehdottomasti yksi French Polynesian kohokohta.
Laukkuhelvetti ja totaalinen ilmastonvaihdos
Perjantai 29.12.2006
Vuoden takaista maailmanympärimatkaa varten hankimme Fjällrävenin hienot kassit joita voi vetää ja kantaa joko kädessä tai selässä. Petyimme niihin kuitenkin käytännössä silloin kun ne kulahtivat heti alkumetreillä ihan muodottomiksi, emmekä tulleet kantaneeksi niitä kertaakaan selässä. Jätimme ne tällä kertaa kotiin ja se oli ehkä silti virhe. Nämä laukut jotka nyt ovat mukana ovat kyllä ihan käytännölliset jos ei osta mitään. CD-levyjen muovikannet saivat lentää roskiin, kuten myös kaikki ylimääräiset paperit ym, mutta silti kassiraukkamme ovat räjähtämispisteessä. Päätimme odottaa Australiaan asti, josko sieltä löytyisi ainakin yksi vähän isompi ja parempi laukku.
Bosman´s Hotelin ystävällinen respantäti otti hoitaakseen postikorttiemme lähetyksen. Toivottavasti ne päätyvät perille saakka. Taksilla lentokentälle, edessä kaksi lentoa, ensin Los Angelesiin ja sieltä yhdeksän tunnin siirtymä Papeeteen, Ranskan Polynesiaan. Vancouver-L.A.-välillä oli hirveä turbulenssi. Losissa jäi aikaa hoitaa tietokoneasioita, kunhan hirvittävä transit-hässäkkä oli selvitetty. Passia ja boarding-korttia joutui näyttämään yhteensä noin 20 kertaa ennen kun oltiin jatkolennolla. Samaan koneeseen astui myös suomalainen kahden viikon maailmanympärireissulla oleva nelihenkinen perhe. Olivat tulleet ensin San Franciscoon josta olivat ajaneet Losiin, jatkoivat Papeetesta vielä Rarotongalle, Cook-saarille. Viime pyörähdyksellä tapasimme ensimmäiset suomalaiset vasta Uudessa-Seelannissa Tuatapere-nimisessä makkarakaupungissa matkattuamme silloin jo kolmatta kuukautta. Suomalaisia omatoimimatkaajia on aina kiva tavata, koska matkailijat ovat aina ihan omaa porukkaansa. Kokemuksia on mukava vaihtaa ja sitten jälkeenpäin puhua kahdestaan, että kyllä meillä on paljon hienompi reissu kun noilla;-)…
Air New Zealandin lennolla oli lähes pelkästään vanhempia miehiä stuertteina, olisiko yksi lentoemo ollut. Jännää. Palvelu oli kuninkaallista ja lento sujui melko nopeasti kirjojen ja elokuvien parissa. Mikko luki Cynthia Lennonin ensimmäisestä aviosiipastaan kirjoittaman kirjan, joka kertoi taas yhden, ja varmasti yhden totuudenmukaisimmista kuvauksista Johnista.
Saavuimme Papeeteen Tahitille viiden jälkeen aamulla. Trooppinen kosteus ja kuumuus hyökkäsi silmille heti ulkona. Kummaa olla täysin toisella puolen maapalloa ja passintarkastusluukuista saa valita joko EU-Nationals tai muut, olimme siis periaatteessa Ranskassa. Jarna jonotti tovin Air Tahitin toimistossa, jossa meillä oli varattuna lentopassit saarihyppelyä varten. Tulevan kahden viikon ohjelmassa ovat saaret Maupiti, Bora Bora, Moorea ja lopuksi vielä palaamme Tahitille pariksi päiväksi.
Taksi vei miedät nukkavieruun Hotel Kontiki Pacificiin jossa katselimme parvekkeeltamme vielä pari tuntia Papeeten satamaa ja kumosimme Losista ostamamme punkkupullon kun uni ei meinannut tulla silmään.
Vuoden takaista maailmanympärimatkaa varten hankimme Fjällrävenin hienot kassit joita voi vetää ja kantaa joko kädessä tai selässä. Petyimme niihin kuitenkin käytännössä silloin kun ne kulahtivat heti alkumetreillä ihan muodottomiksi, emmekä tulleet kantaneeksi niitä kertaakaan selässä. Jätimme ne tällä kertaa kotiin ja se oli ehkä silti virhe. Nämä laukut jotka nyt ovat mukana ovat kyllä ihan käytännölliset jos ei osta mitään. CD-levyjen muovikannet saivat lentää roskiin, kuten myös kaikki ylimääräiset paperit ym, mutta silti kassiraukkamme ovat räjähtämispisteessä. Päätimme odottaa Australiaan asti, josko sieltä löytyisi ainakin yksi vähän isompi ja parempi laukku.
Bosman´s Hotelin ystävällinen respantäti otti hoitaakseen postikorttiemme lähetyksen. Toivottavasti ne päätyvät perille saakka. Taksilla lentokentälle, edessä kaksi lentoa, ensin Los Angelesiin ja sieltä yhdeksän tunnin siirtymä Papeeteen, Ranskan Polynesiaan. Vancouver-L.A.-välillä oli hirveä turbulenssi. Losissa jäi aikaa hoitaa tietokoneasioita, kunhan hirvittävä transit-hässäkkä oli selvitetty. Passia ja boarding-korttia joutui näyttämään yhteensä noin 20 kertaa ennen kun oltiin jatkolennolla. Samaan koneeseen astui myös suomalainen kahden viikon maailmanympärireissulla oleva nelihenkinen perhe. Olivat tulleet ensin San Franciscoon josta olivat ajaneet Losiin, jatkoivat Papeetesta vielä Rarotongalle, Cook-saarille. Viime pyörähdyksellä tapasimme ensimmäiset suomalaiset vasta Uudessa-Seelannissa Tuatapere-nimisessä makkarakaupungissa matkattuamme silloin jo kolmatta kuukautta. Suomalaisia omatoimimatkaajia on aina kiva tavata, koska matkailijat ovat aina ihan omaa porukkaansa. Kokemuksia on mukava vaihtaa ja sitten jälkeenpäin puhua kahdestaan, että kyllä meillä on paljon hienompi reissu kun noilla;-)…
Air New Zealandin lennolla oli lähes pelkästään vanhempia miehiä stuertteina, olisiko yksi lentoemo ollut. Jännää. Palvelu oli kuninkaallista ja lento sujui melko nopeasti kirjojen ja elokuvien parissa. Mikko luki Cynthia Lennonin ensimmäisestä aviosiipastaan kirjoittaman kirjan, joka kertoi taas yhden, ja varmasti yhden totuudenmukaisimmista kuvauksista Johnista.
Saavuimme Papeeteen Tahitille viiden jälkeen aamulla. Trooppinen kosteus ja kuumuus hyökkäsi silmille heti ulkona. Kummaa olla täysin toisella puolen maapalloa ja passintarkastusluukuista saa valita joko EU-Nationals tai muut, olimme siis periaatteessa Ranskassa. Jarna jonotti tovin Air Tahitin toimistossa, jossa meillä oli varattuna lentopassit saarihyppelyä varten. Tulevan kahden viikon ohjelmassa ovat saaret Maupiti, Bora Bora, Moorea ja lopuksi vielä palaamme Tahitille pariksi päiväksi.
Taksi vei miedät nukkavieruun Hotel Kontiki Pacificiin jossa katselimme parvekkeeltamme vielä pari tuntia Papeeten satamaa ja kumosimme Losista ostamamme punkkupullon kun uni ei meinannut tulla silmään.
Kiinalaista viisautta
Torstai 28.12.2006
Palautimme auton Hornby Streetille Avisin konttuuriin ja kävelimme Hudson´s Bay Companyn ja postitoimiston kautta Chinatowniin. Edellisestä löytyi Mikolle sandaalit ja jälkimmäisestä pino postimerkkejä. Tällä kertaa matkasimme Chinatowniin Silk Roadia pitkin. Kyseessä on turisteille ja miksei muillekin tarkoitettu opastein merkitty kävelyreitti joka ei vie Downtown Eastsideen jonne ensimmäisenä päivänä eksyimme.
Chinatownissa on Dr. Sun Yat-Sen Garden. Suurin Kiinan ulkopuolella oleva kiinalainen puutarha. Jonathan-niminen opas valotti valon, muotojen, materian ja vastakkain asettelun merkitystä puutarhan suunnittelussa. Mielenkiintoinen paikka. Kiinalaiset ovat ilmeisesti olleet kautta aikain oikeassa kaikessa mikä liityy henkisiin asioihin ja ihmiseen yleensäkin universumin osana ja fyysisenä olentona. Vasta viime vuosina rahan valta on alkanut sokaista heitäkin ja vanhat opit ja viisaudet alkavat valitettavasti unohtua. Chinatownista ajoimme Skytrainilla Canada Placelle, jossa katselimme Burrards Inletia ja ruokimme lokkeja hieman vanhentuneilla aamiaisleivillämme.
Vancouver tuntui nyt kuin olisi kotiin palannut. Kaikkiin paikkoihin tuntuu saavan kosketuksen noin kolmessa päivässä, sen jälkeen niissä osaa toimia jokseenkin hyvin. Ja kolmen päivän jälkeen yleensä joka paikasta alkaa jo löytää jotain hyvääkin, jos ei jo heti ole ihastunut. Näin kävi täällä. Söimme ydinkeskustassa Lennox-pubissa ja muutaman tunnin hotellikuoleman jälkeen kävelimme vielä illalla Gastowniin Steamworks Breweryyn jossa maistoimme muutaman maanalaisen höyryn avulla pannun oluttuopposen. Saattoivat olla tällä reissulla viimeiset pienpanimotuotteet, nyyh..
Palautimme auton Hornby Streetille Avisin konttuuriin ja kävelimme Hudson´s Bay Companyn ja postitoimiston kautta Chinatowniin. Edellisestä löytyi Mikolle sandaalit ja jälkimmäisestä pino postimerkkejä. Tällä kertaa matkasimme Chinatowniin Silk Roadia pitkin. Kyseessä on turisteille ja miksei muillekin tarkoitettu opastein merkitty kävelyreitti joka ei vie Downtown Eastsideen jonne ensimmäisenä päivänä eksyimme.
Chinatownissa on Dr. Sun Yat-Sen Garden. Suurin Kiinan ulkopuolella oleva kiinalainen puutarha. Jonathan-niminen opas valotti valon, muotojen, materian ja vastakkain asettelun merkitystä puutarhan suunnittelussa. Mielenkiintoinen paikka. Kiinalaiset ovat ilmeisesti olleet kautta aikain oikeassa kaikessa mikä liityy henkisiin asioihin ja ihmiseen yleensäkin universumin osana ja fyysisenä olentona. Vasta viime vuosina rahan valta on alkanut sokaista heitäkin ja vanhat opit ja viisaudet alkavat valitettavasti unohtua. Chinatownista ajoimme Skytrainilla Canada Placelle, jossa katselimme Burrards Inletia ja ruokimme lokkeja hieman vanhentuneilla aamiaisleivillämme.
Vancouver tuntui nyt kuin olisi kotiin palannut. Kaikkiin paikkoihin tuntuu saavan kosketuksen noin kolmessa päivässä, sen jälkeen niissä osaa toimia jokseenkin hyvin. Ja kolmen päivän jälkeen yleensä joka paikasta alkaa jo löytää jotain hyvääkin, jos ei jo heti ole ihastunut. Näin kävi täällä. Söimme ydinkeskustassa Lennox-pubissa ja muutaman tunnin hotellikuoleman jälkeen kävelimme vielä illalla Gastowniin Steamworks Breweryyn jossa maistoimme muutaman maanalaisen höyryn avulla pannun oluttuopposen. Saattoivat olla tällä reissulla viimeiset pienpanimotuotteet, nyyh..
Pala vanhaa Englantia Kanadassa
Keskiviikko 27.12.2006.
Kello soi 6.30. Blackball Transportin Coho –autolautta lähti 8.20, mutta jonottamassa piti olla tuntia aikaisemmin. Päivänvalossa Port Angeles näytti paremmalta, kun kaupungin takana siinsivät Olympic National Parkissa olevat vuorenhuiput. Lautta ylitti USAn ja Kanadan välissä olevan salmen puolessatoista tunnissa. Merenkäynti oli aika kovaa, yhteys Tyynellemerelle on tältä kohtaa täysin avoin. Laivalla oli liuta teinejä jotka melskasivat ihan järjettömästi. Olemmeko itsekin olleet joskus sellaisia, olemme varmaankin?? Saavuimme Victorian kaupunkiin Vancouver Islandille kymmenen maissa.
Tällä kertaa maahantulo meni kivuttomasti. Kanadan passivirkailija ei siis epäillyt meitä mistään. Kiertelimme päivän Victorian kaupunkia, joka on British Columbian vanhin kaupunki ja koko Pohjois-Amerikan brittiläisin kaupunki, sanotaan. Kieltämättä ainakin arkkitehtuurissa oli näkyvissä viktoriaanista eleganssia ja kaupungissa oli havaittavissa vähän sellaista olde worlde –tunnelmaa. Kävimme Royal BC Museumissa katsomassa IMAX-luontoelokuvan ”Survival Island”, joka kertoi South Georgia –saaren asukeista, kuningaspingviineistä ja elefanttihylkeistä. Jälleen kerran elokuva näytti, kuinka raadollinen mutta kaunis maailma on.
Söimme hienossa Swan –pubissa lounaat ja lähdimme ajamaan 30 km:n päässä olevaan Swartz Bayn satamaan josta lähtee lautat mantereelle. Olimme varanneet klo 18:n lauttaan paikan, mutta se lähti vasta 19.15. Istuimme autossa pari tuntia toimittaen tyhjää. Onneksi on iPod, ja radiolähetin jonka kautta voi kuunnella haluamaansa musaa radiosta kuin radiosta.
