keskiviikkona, tammikuuta 25, 2006

 

Päiväkirjapäivitystä

24.1.2006 Paradise Inn, Santa Cruz, California

Vähän päivitystä matkapäiväkirjaan... Viimeiset viikot ovat olleet niin vilkkaita, että illalla on aina totaalisen puhki, eikä jaksa tehdä mitään. Siksi tämä bloggaaminen on vähän jäänyt retuperälle. No, emme aio siitä kantaa huonoa omaatuntoa, itseämme vartehan ensisijaisesti teemme tätä matkaa. Kannattaa kuitenkin käydä silloin tällöin tsekkaamassa, josko olisimme taas saaneet jotain updeittia aikaiseksi.

M&J
----------------------------------------------------------------------

21.12.2005. (Keskiviikko) Buenos Aires -> Easter Island


Otimme taksin Ezeizan lentokentälle. Taksista loimme viimeisen silmäyksen Buenos Airesiin, ensikosketukseemme Etelä-Amerikasta. Lentokenttämuodollisuudet olivat muuten ihan kuin muuallakin, paitsi, että lentokenttäverot piti käydä maksamassa erillisellä luukulla ja heille ei käynyt muu kuin cash. Muistuu mieleen Suomen Poliisilaitos, jossa ei vielä 90-luvun puolessavälissä voinut maksaa kuin käteisellä. No, olimme kuluttaneet viimeiset pesomme ihan tarkalleen, eihän meillä mitään kässiä ollut. Automaatti löytyi onneksi lähietäisyydeltä.

Kerkisimme vielä ottamaan oluet baarissa ennen nousua. Buenos Aires – Santiago de Chile –lento meni yllättävän nopeasti, vain kaksi tuntia. Santiagossa onnistuin varaamaan wireless-laajakaista-aikaa Entel-operaattorilta ja saimme hoidettua muutaman asian netissä. Pääsiäissaaren koneeseen nousi yllättävän monenlaisia ihmisiä, pääosa oli tietty turisteja. Lento kesti yli viisi tuntia. Perillä meille laitettiin leit kaulaan ja kuskattiin Hotel Hanga Roaan. Aikavyöhykkeissä olevat epäloogisuudet saavat aikaan sen, että Pääsiäissaarella tulee pimeä vasta kymmenen aikaan illalla, valoisaa oli vielä kun astuimme koneesta ulos. Hotellimme oli varmaan saaren paras. Meillä oli tilava huone ja oma veranta. Hotellissa asusteli myös jalkavikainen koira, josta tuli ystävämme ja joka vieraili meillä ahkerasti. Kävimme yömyssyllä vielä hotskun baarissa ennen nukkumaanmenoa.

22.12.2005. (Torstai)

Aamiaisella näkymä oli ennen kokematon. Meri näkyi ravintolan ikkunoista moneen eri suuntaan, ja joka puolella siinsi vain äärettömyys. Tämä kokemus sai voimaa vielä entisestään kun kiertelimme saaren eri kolkissa. Aina jostain pilkisti meri ja loppua, eikä muita saaria näkynyt missään. Ihan kuin olisimme olleet maailman katolla. Teimme kävelyretken saaren ainoaan kylään Hanga Roaan. Pääkadun varrella oli pieniä putiikkeja, ravintoloita ja muutama supermercado. Ostimme parin päivän tarpeiksi vettä ja limsaa ja palasimme hotelliin ennen ensimmäiselle retkelle lähtöä.

Ensimmäinen retki vei meidät Ana Te Pahun luoliin, Ahu Aikivi –moaikompleksille ja muutamaan muuhun paikkaan. Moait ovat kyllä vaikuttavia ja erityisen vaikuttavaa niissä on se, että niitä ei ole missään muualla maapalolla. Historia kertoo, että jossain vaiheessa melkein kaikki saarelaiset olivat jollain tavalla tekemisissä moaien rakentamisen kanssa ja siihen kulttuurin kehitys sitten loppuikin. Kukaan ei viljellyt enää maata, ruokaa ei ollut, ihmiset alkoivat sotimaan keskenään ja se siitä… Moait rakennettiin alun perin muistuttamaan tiettyjä esi-isiä ja suojelemaan ja siunaamaan perhettä vauraudella ja hedelmällisyydellä.

Retken jälkeen jäimme kaupunkiin ja kävimme vuokraamassa auton sunnuntaille, sekä söimme pizzat eräässä pienessä ravintelissa. Ostimme myös australialaisen hepun pitämästä matkatoimistosta saaren kartan. Illalla vierailimme saaren sairaalassa, koska Jarnalle tuli niin heikko olo. Myöhemmin tajusimme, että se johtui Lariam-malarialääkkeestä. Oireet menivät onneksi itsestään ohi parin päivän kuluessa ja matkakokemukseksihan tuo sairaalajuttukin on laskettava. Oli se nimittäin aika eksoottista kun sairaalan ikkunassa kiipeili liskoja ja Jarnaa kävi hoitamassa ainakin kymmenen eri tyyppiä.

Palasimme hotellille ennen puoltayötä.

23.12.2005. (Perjantai)

Tänään lähdimme puoli kymmenen maissa kokopäiväretkelle. Kävimme tutustumassa paikaan, jossa suurin osa saaren moaieista veistettiin. Siellä oli vielä jäljellä kymmeniä keskeneräisiä patsaita. Matkaseuranamme oli lähinnä muita etelä-amerikkalaisia, sekä yksi saksalainen kundi, joka oli Santiagossa töissä ja oli päättänyt lähteä joululomalle saarelle niin kuin mekin. Sitten oli venezuelalainen mummo, joka luultavasti kuului johonkin ”retirement community of active seniors” –ryhmään. Hän teki jotain dokumenttia, pyöri ympäriinsä valtavankokoisen videokameran kanssa ja höpötti siihen samat jutut mitä opas kertoi. Melko hauskaa !!

Palasimme hotellille kuuden maissa ja otimme päivätorkut. Illemmalla kävelimme syömään kylille varmaankin saaren kalleimpaan ravintolaan. Palatessamme ihailimme tähtitaivasta, jota emme koskaan ole missään nähneet yhtä kirkkaana aiemmin.

24.12.2005. (Lauantai)

Viimeinen retki oli puolipäiväretki saaren toiselle kraaterille.
Jäimme retken jälkeen kylälle, kävimme syömässä kevyesti ja etsimme Mikolle uusia sandaaleita, mutta ei löytynyt. Vanhat rakkaat, monta vuotta kestäneet sanoivat sopparin irti aamulla. Pikku lepohetki ja tietokonesäätöä modeemipohjaisella yhteydellä ja sitten kävin hakemassa vuokra-auton huomista varten. Illalla menimme jouluaaton aterialle ja sen jälkeen nautimme paikallisesta ”Kari Kari” –tanssi- ja musiikkishowsta, jossa esiintyi parisenkymmentä saarelaista.

25.12.2005. (Sunnuntai)

Lähdimme aamiaisen jälkeen Jeepillä liikkeelle, tarkoituksenamme oli kavuta saaren korkeimmalle vuorelle Terekavalle, mutta emme löytäneet sinne tietä, ja vaikka joku niistä teistä joita ajoimme olisi sinne vienyt, olisi se ollut melkoinen savotta, sen verran muhkuraista paanaa oli. Muuten kolusimme saaren läpikotaisin ja kävimme vielä katsomassa moaieja ja muita mystisiä paikkoja. Illalla makoilimme auringonlaskua katsellen uima-altaalla ja mietimme, miksi ihmeessä me emme ole täällä pitempään. Jos maapallolla on paratiisi, se on tämä. Tarkoituksenamme oli vielä lähteä kylille käymään, mutta olimme aika väsyneitä. Kirjoittelimme kortteja ja nautimme parit oluet hotellin terassilla ja painuimme sitten maata.

26.12.2005. (Maanantai) Easter Island -> Santiago

Pakkauksen jälkeen Mikko teki vielä aamukävelyn kylälle, kävi ostamassa tuliais-moain ja postimerkkejä. Lento lähti puolenpäivän jälkeen. Koskaan ei ole ollut niin lyhyttä matkaa kentälle hotellista, puoltoista kilometriä. Tippa linssissä saarelta piti lähteä pois, päätimme, että joskus tulemme uudestaan.

Santiago de Chileen saavuttuamme majoituimme hotelli Rio Bidasoaan Avenida Vitacuralle. Chilen mainlandista tuli heti mieleen USA, niin uudelta ja siistiltä ja toimivalta kaikki vaikutti heti verrattuna Argentiinaan, oli meinaan hienoa kytkeä oma tietokone hotellin wireless-yhteyteen. Chile taitaa olla rikkain Etelä-Amerikan maista. Englanninkielen taito taas oli totaalisen kateissa suurimmalta osalta ihmisiä. Ihmeellinen juttu sinänsä, mitä tulimme ihmettelemään vielä myöhemmin Perussa, joka taas on köyhä maa, mutta kaikki jotka ovat vähänkin turismin kanssa tekemisissä, jopa lapset, osaavat englantia. Söimme vielä iltasella hotellin ravintolan patiolla.

27.12.2005. (Tiistai) Santiago de Chile

Mukava päivä, tästä ei ollut minkäänlaisia odotuksia. Alkuperäinen tarkoitus oli lentää suoraan Pääsiäissaarelta Peruun, muttta venytimme aikataulua niin, että jäi tämä yksi päivä Santiagoon. Nukuimme vielä aamiaisen jälkeen monta tuntia matkaväsymystä pois.

Kävelimme melko pitkän matkan hotellilta metrolle ja ajoimme keskustaan Plaza de Armasille. Tuntuu, että melkein kaikki Etelä-Amerikan aukiot ovat nimeltään Plaza de Armas. Aukiolla oli iso joulukuusi, joka näytti melko koomiselta, tuli mieleen Coca-Cola-mainos. Kävelimme melko pienenoloisen ydinkeskustan läpi, kävimme Palacio Monedassa ja kapusimme Gaudimaisen Cerrao Santa Lucian huipulle, mistä oli hyvät näköalat. Kävelimme Bellavistan kaupunginosaan, jossa runoilija Pablo Neruda asui ja vietti aikaansa. Funicularilla ajoimme Cerro San Cristobalin huipulle, jossa on suuri Neitsyt Marian patsas ja kappeli, jossa edesmennyt Paavikin on vieraillut. Joimme Bellavistassa muutamat oluet ennen pimeän tuloa ja juttelimme paikallisen, Robin Williamsin näköisen opettajan kanssa, joka tiesi paljon Suomesta ja keräsi rahaa vammaisten lasten koulua varten.
Metrolla menimme vielä Providencian kaupunginosaan, jossa kävimme Flannery´s Irish Pubissa. Juustolautanen hotellissa.
Hotellin laundry service toimi hienosti, aamulla jättämäni vaatteet olivat kaikki hienosti viikattuina odottamassa huoneessa.

28.12.2005. (Keskiviikko) Santiago de Chile -> Cusco

Aikainen herätys. Taksilla kentälle ja lento Limaan ja sieltä Cuscoon. Pientä jännitystä oli ilmassa meillä kummallakin. Tiesimme, että Peru on ihan erilainen maa, kun Chile tai Argentiina. Lentokoneen laskeutuessa näkyi kammottavan näköisiä hökkelikyliä ja muutenkin ensivaikutelma oli ankeahko.

Suuren ihmetyksenä pidämme sitä (saman totesimme jo aiemmin Intiassa ollessamme), kuinka karmeanoloisissa olosuhteissa ihmiset asuvat, mutta silti lähes kaikki näkemämme ihmiset olivat erittäin hyvin pukeutuneita, ystävällisiä ja kielitaitoisiakin. Tuo ystävällisyys ja vieraanvaraisuus oli juuri se, joka teki Perusta unohtumattoman kokemuksen. Sellaista huijausta, mitä Argentiinassa tapahtui koko ajan, emme kokeneet juuri lainkaan. Kaupustelijoita oli kyllä, jopa enemmän kuin Intiassa, mutta hekin olivat ystävällisiä ja ymmärsivät lähteä pois, jos kaupanteko ei kiinnostanut.

Kentällä meitä oli vastassa Raquel –niminen opas. Varatessamme Hotel Casa San Blasia, meille tarjottiin ”free pickup from airport”. Olimme hieman hämmentyneitä, kun Raquel alkoi kertoa meille, mitä tekisimme huomenna, minne voisimme ylihuomenna mennä jne… Hän hoiti jopa check-innin hotelliin, lupasi henkilökohtaisesti tulla noutamaan seuraavan päivän retkelle ym.. Pari päivää mietimme, että mitähän tämä kaikki sitten joskus tulee maksamaan? Opimme kyllä muutaman päivän sisään, että maan tapana on tuollainen täysi palvelu turisteille, kaikki hoidettiin meidän puolesta kädestä pitäen. Koko Perussa olo olisi varmaan tullut paljon halvemmaksi, jos olisimme itse tutkineet paikallisten tour operatoreiden valikoiman, kulkeneet paikallisille tarkoitetuilla busseilla ja junilla, mutta olipahan ainakin helppoa.

Toinen asia, minkä koki konkreettisesti heti, kun koneesta astui terminaalirakennukseen oli vuoristo-ilmasto. Olimme kolmen ja puolen kilometrin korkeudella Andeilla ja happea ei ollut ihan niin paljon kuin sitä olisi tarvittu, taju meinasi lähteä. Kaikissa matkaoppaissa sanottiin, että pari päivää pitäisi ottaa ihan rauhallisesti. Näin olimme ajatelleetkin, mutta Raquel vakuutti, että seuraavana päivänä olisimme jo kunnossa jos tämän päivän lepäisimme. No, unta ei kauaa tarvinnut odottaa. Nukuimme viitisen tuntia iltayhdeksään ja kävimme hotellin ravintolassa syömässä salaatit vielä ennen yöunia.

Hotellimme Casa San Blas sijaitsi San Blasin kaupunginosassa, missä on paljon käsityöläisputiikkeja, taidegallerioita ja pieniä ravintoloita. Cusco muutenkin vaikutti heti mukavalta paikalta, kunhan lentokentän ympäristöstä päästiin pois. Se on Etelä-Amerikan vanhin kaupunki, jonka Inkat perustivat jo 1100-luvulla. Kaupungin alkuperäinen nimi quechua-kielellä oli Qosqo, joka tarkoittaa ”maailman napaa”.

29.12.2005. (Torstai)

Raquel haki meidät puoli yhdeksältä aamulla Sacred Valley –retkelle. Minibussilla menimme vain parisataa metriä ja sitten alkoi hirvittävä radiopuhelinrumba autonkuljettajan ja jonkun toisen tahon kanssa. Selvisi, että kuski yritti selvittää, mistä isompi bussi nappaisi meidät kyytiin. Odotimme ainakin kolmessa eri paikassa ja aina jostain ilmaantui joku radiopuhelinheppu, joka neuvoi uuteen paikkaan. Ilman Raquelia olisimme olleet ihan hukassa. Vihdoin pääsimme bussiin, ja pyörimme ympäri Cuscoa vielä yli puoli tuntia hakien ihmisiä kyytiin eri hotelleista ja kadunkulmista. Eikö selkeämpää olisi ollut, että bussi lähtee keskusaukiolta klo 9.00, mutta ei. Tällaista oli siis perulainen fundamentalistinen palvelu.

Lähtiessä Cuscosta pois mihin suuntaan tahansa, pitää aina ylittää vuori. Ensin nousimme serpentiinitietä ylös Sacsaywaman –inkajäänteille ja kohti Pisac-nimistä kaupunkia jossa pysähdyimme tunnin ajaksi markkinoille. Olimme päättäneet jo kotomaassa, että tältä matkalta ei sitten osteta juuri mitään, etteivät lentoyhtiöiden määräämät kilorajat ylittyisi. Perussa jouduimme kumoamaan tämän päätöksen, niin paljon oli kaikkea hienoa tarjolla edulliseen hintaan. Pisacin markkinoilta löysimme upean seinäblanketin ja Jarna osti alpakan villasta tehtyjä hanskoja ja hattuja. Jatkoimme sitten kohti vanhaa Inkakaupunkia, Ollantaytamboa kohti. Matkalla söimme buffet-lounaan Inka´s House –ravintolassa. Ollantaytambossa oli melkoinen kiipeäminen kaupungin korkeimmalle tasanteelle. Wilda-niminen oppaamme kertoi Inkojen valtakunnan noususta, loistosta ja tuhosta asiantuntevasti.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä yli neljän kilometrin korkeudessa olevaan Chincheron kylään. Samassa ryhmässä bussimatkalla oli japanilainen perhe. He eivät tainneet nousta bussista koko päivänä, vaan he nukkuivat. Päivän kääntyessä iltaan koko ryhmä oli enemmän tai vähemmän aika poikki, vuoristoilman vaikutus tuntui selvästi. Kävimme vielä apteekista ostamassa soroche (altitude sickness) –pillereitä ja menimme ajoissa nukkumaan.

30.12.2005. (Perjantai)

Nostimme rahaa San Blasin aukiolla olevan Pacha Papa –ravintolan pankkiautomaatista (täällä melkein kaikki pankkiautomaatit ovat jonkun kaupan tai ravintolan sisällä). Istuskelimme auringonpaisteessa aukion laidalla hetken. Rauhassa tosin ei saanut olla, koska kaupustelijoita kävi vartin aikana varmaan parikymmentä yrittämässä onneansa.

Tänään vuorossa oli kaupunkikierros, jonka oppaana oli Odilia –niminen tyylikäs rouva. Tosin taas ennen bussiin nousua meidät haki hotellista Raquelin kanssa samassa Milla Turismossa töissä oleva heppu, jonka nimeä emme tainneet kuulla. Hän saattoi meidät kävellen taas muutamaan eri kadunkulmaan jossa odotimme bussia.

Kävimme Qoriqancha –temppelissä, katedraalissa (yksi hienoimmista kirkoissa missä olemme käyneet, ei vähiten seinämaalausten vuoksi, jotka ovat periaatteessa katolisia, mutta taiteilijat ovat tuoneet niihin elementtejä inkakulttuurista), Sacsaywaman-kukkulalla ja luolassa, jossa oli petroglyyfejä kolmisormisista, sukkulapäisistä tyypeistä. Jotkut historioitsijat otaksuvat, että UFOt ovat joskus muinoin laskeutuneet tänne. Yksi suuri hämmästyksen aihe on se, kuinka paljon inkojen, mayojen ja egyptiläisten kulttuurit muistuttavat toisiaan. What´s the connection ?

Riippuen oppaan omasta taustasta, saimme joka päivä vähän erilaista tietoa siitä, miten nykyihmiset suhtautuvat juuriinsa ja espanjalaisiin valloittajiin. Eilisen Wildan mielestä kaikki ovat ylpeitä sekä inkajuuristaan ja espanjalaisesta perimästään, mutta tämän päivän opas Odilia oli taas täynnä lähes pyhää vihaa espanjalaisia kohtaan. ”Because the spaniards destroy everything” kuultiin retken aikana useita kertoja.

Retken loppupuolella kävimme kaupassa, jossa myytiin baby alpaca –villasta tehtyjä vaatteita ja muita tekstiilejä. Hinnat olivat ihan älyttömiä paikalliseen normaaliin hintatasoon nähden, mutta löytyi sieltä Mikolle hieno nahkahattu. Bussi jätti meidät Plaza de Armasille, josta kävelimme läheiseen ravintolaan pihville. Huilailimme hetken hotlalla ja sitten lähdimme pubikierrokselle: The Cross Keys oli aukion laidalla oleva hyvinkin englantilaisen oloinen establishment jossa tuli Rasmusta jukeboksista, Los Perros taas oli trendikkäästi sisustettu lounge bar ja Paddy O´Flaherty´s Irish Pub väitti olevansa maailman korkeimmalla sijaitseva irlantilaisessa omistuksessa oleva baari. Se oli täynnä melskaavia brittejä, mutta kyllä Guinness maistui hyvälle täälläkin päin maailmaa.

31.12.2005. (Lauantai)

Mikko heräsi aamulla järkyttävään päänsärkyyn ja sittenhän nousi myös korkea kuume ja maha meni ihan kuralle. Ruokamyrkytyskö ? Tuleeko ruokamyrkytyksestä päänsärky ? Joku ihme pöpö oli kuitenkin tarttunut. Mikko makasi melkein koko päivän vuoteen omana, Raquel kävi hotellilla ja Jarna sumpli hänen kanssaan tulevien päivien menot. Iltapäivällä kävimme kuitenkin syömässä Pacha Papa –ravintolassa San Blas –aukiolla. Illalla katselimme Birdcage –elokuvan tv:stä ja jäimme odottamaan aikaista herätystä Machu Picchua kohti. Ehkä tämänkin uudenvuoden vaihteen muistaa aina.

1.1.2006. (Sunnuntai) Machu Picchun retki

Heräsimme jo puoli viiden aikaan. Mikon tauti tuntui menneen ohitse orastavaa päänsärkyä lukuunottamatta. Raquel haki meidät jälleen ja Perurailin juna lähti kuuden aikoihin San Pedron asemalta kohti Machu Picchun inkakaupunkia. Junista olimme kuulleet paljon tarinoita, kuinka ne putoavat rotkoon maanvyörymien takia jne… Yhtiön palvelu oli kuitenkin ensiluokkaista ja kunhan matkaa oli taittunut jonkin matkaa, pelot sai unohtaa. Päästäkseen kaupungista ulos junan täytyy nousta zig zagia vuorenrinnettä ylös; ensin yhteen suuntaan, sitten peruuttaen ja samalla nousten taas vähän ylemmäksi, kunnes olimme tarpeeksi tasaisella jossa junalla oli tilaa kääntyä ympäri noustessaan serpentiinirautatietä vuorenrinnettä ylös. Matka kesti melkein neljä tuntia reitin ollessa vain n. 80 km, joten keskinopeudeksi ei paljoa tullut.

Junamatka päättyi Machu Picchu Pueblo (Aquas Calientes) –nimiseen kaupunkiin, jonne ei ole lainkaan tietä. Sola, jota pitkin yksiraiteinen rautatie kulkee on niin kapea, ettei tietä pysty helposti rakentamaan. Jollain konstin kaupunkiin oli kuitenkin saatu roudattua kymmeniä turistibusseja, jotka kuljettivat turisteja kaupungista 450 metriä korkeammalle Machu Picchulle. Tie, joka sinne vei on nimeltään Hiram Bingham Road, ristitty amerikkalaisen arkeologin mukaan, joka löysi rauniot vuonna 1911. Bussimatka oli kyllä aika hurja kokemus. Täytyy sanoa, että vähän pelotti. Ylhäällä odotti kuitenkin ehkä omituisin paikka, missä on koskaan tullut käytyä. Ei sitä pysty sanoin kuvailemaan, eikä näkyä oikein saanut mahtumaan kameraankaan. Upea paikka se kuitenkin on. Oppaanamme oli heppu nimeltä Beto, joka oli niin sanotusti ”hieno mies”. Rauhan ja rakkauden lähettiläs, joka sai kyynikonkin melkein kyyneliin, niin hienosti hän paikasta ja sen mystiikasta kertoi.

Paluumatkalla Hiram Bingham Roadia alaspäin meitä viihdytti intiaaniasuun pukeutunut pikkujätkä, joka juoksi jyrkkää mäkeä alas ottaen bussin aina kiinni, kun se kulki serpentiinitietä alas. Ja alhaalla oli tietenkin tippien paikka. Kova jätkä, täytyy sanoa. Söimme lounaspizzat vielä alhaalla ja paluujuna lähti puoli neljältä. Junassa junaemäntä ja –isäntä pitivät alpakanvillavaate-muotishown ja kauppasivat sitten tietenkin niitä kuteita. Kuvitelkaa nyt jos VR:n konnaritkin kävelisivät catwalkia ja myisivät vaatteita !!
Raquel oli taas vastassa asemalla, Cuscossa oli satanut koko päivän, kun taas Machu Picchulla oli aurinkoinen ilma. Ilmastokin oli erilainen, koska paikka sijaitsee vain n. 2 km:n korkeudessa. Ihan rauniokaupungin läheisyydestä alkaa Amazonasin viidakko, joten melko trooppiselta kasvillisuus jo vaikutti siellä. Illalla olimme aika poikki koko päivän reissaamisesta. TV:stä tuli Zoolander, mutta sekin jäi kesken, uni tuli silmään.

2.1.2006. (Maanantai) Cusco ->Puno

Nyt oli Jarnan vuoro tulla sairaaksi. Eilen illalla alkanut orastava flunssa äityi tänään pahemmaksi. Päätimme kuitenkin lähteä matkaan, kun kaikki oli jo suunniteltu ja buukattu. Taas kerran meidät talutettiin kädestä pitäen bussiin, joka veisi meidät Punon kaupunkiin 380 km Cuscosta etelään. Luulimme, että kyseessä olisi ihan tavallinen vuorobussi, mutta ei. Inka Express oli tietty varta vasten turistien kyyditsemiseen suunniteltu ykkösluokan auto, jossa oli opas ja matkan varrella pysähdyimme neljä kertaa katsomaan nähtävyyksiä ja hintaan kuului myös lounas matkan puolessa välissä. Lounaspaikan pihassa paikallinen pilapiirtäjä piirsi Mikosta aikas hyvän kuvan.

Saavuimme Punoon viiden maissa iltapäivällä. Vastassa oli paikallisen matkatoimiston nuori kaveri, joka toimi hyysääjänämme nämä kolme päivää. Matkalla hotellille kävimme apteekista ostamassa Jarnalle antibiootteja, jotta flunssa menisi varmasti nopeasti ohi. Täällä tosiaan saa antibiootteja apteekista. Kysyimme, että tarvitaanko resepti. Apteekkari sanoi, että joo hän voi kirjoittaa. Niin hän tekikin. Huvittavaa.

Ensimmäisen yön majoitus Punossa oli Hotel Libertador Estevez Islandilla. Viiden tähden hässäkkä, joka oli rakennettu vanhan intiaanien hautausmaan päälle. Ilmankos yöllä tuntui outoja kylmiä virtauksia ja olen aivan varma, että ovet aukeilivat itsestään. Kävimme illalla vielä syömässä ja yömyssyillä hotellin baarissa.

3.1.2006. (Tiistai) Lago Titicaca, Uros & Taquile Islands

Hotellissa sen kummemmin ei ollut mitään erityistä, se nyt vaan sattui sijaitsemaan Titicaca –järvellä ja auringonnousu näkyi ikkunasta aikas hienosti, vaikka olikin vähän pilvinen sää. Lähdimme risteilylle pienehköllä purkilla ja ensimmäinen pysähdys oli Santa Marian saari. Uros Floating Islands on parinkymmenen pienen saaren kompleksi, jossa erikoista on se, että saaret kelluvat. Ne ovat siis aikoinaan ihmisten ruo´osta rakentamia. Noin kolmen metrin paksuisilla saarilla asuu alkuperäisväestöä joka elää omavaraisesti. Aurinkopaneelin avulla saarille saa myös sähkön. Saarelaiset liikkuvat itsetekemillään ruokoveneillä ja oltuaan yhdessä paikassa tietyn aikaa, he siirtävät saaren toiseen paikkaan. Merkillistä.

Vajaan parin tunnin laivamatkan päässä Urokselta sijaitsee Taquilen saari. Se on ihan oikea isompi saari, jossa asustelee parin tuhannen hengen väestö. Hekin elävät ihan omaa kulttuuriansa, jossa tosin on myös hiukan espanjalaisia vaikutteita. Saarelaisille ominaista ovat hatut, joihin kaikki pukeutuvat ja joiden asennosta näkee onko kyseinen henkilö naimaton, aviossa, leski tms… Kaikki saarelaiset harrastavat kutomista ja jos jonkinnäköistä taminetta sieltä oli saatavilla. Lounastimme yhdessä saaren paristakymmenestä ravintolasta ja lähdimme pikkuhiljaa takaisin kohti Punoa.

Puno on Cuscoon verrattuna ei-niin-viehättävän oloinen kaupunki. Toisen yön hotellimme oli kaupungin keskustassa, Balsa Inn. Sinänsä ihan ok mesta, mutta huomasimme täällä, että kaikki itse varaamamme hotellit ovat tähän mennessä olleet oikein mukavia kaikissa maissa, mutta nämä matkatoimistojen varaamat ovat vähän niin ja näin. Kävimme illallisella vielä kaupungin kuulemma parhaassa ravintolassa La Casonassa ja kävelimme nopeasti takaisin hotellille turvaan kaatosateen tulvittamia katuja…

4.1.2005. (Keskiviikko) Puno -> Cusco

Kaveri jonka nimi ei muistiimme jäänyt vei meidät Punon bussiasemalle, josta lähdimme Imexso-firman VIP-bussilla takaisin Cuscoon. Bussiasemalla piti maksaa kaupungistapoistumisvero, 1 sol, eli n. 25 senttiä. Pääsimme bussilla vain n. 50 km:n päähän, ehkä maailman hirvittävimmän näköiseen kaupunkiin, Juliacaan. Jarruissa oli jotain vikaa ja kuski ajoi bussin mutaista tietä pitkin paikallisen korjaamon mutaiseen pihaan. Seisoimme korjaamon pihassa vajaat kolme tuntia, eikä bussiemäntä saanut kerrotuksi koko aikana kunnolla kellekään matkustajalle mikä oli vikana ja miksei korvaavaa bussia tilattu paikalle. Matkassa olivat myös pari italialaista jätkää, hollantilainen pariskunta jotka ravasivat seisonnan aikana tupakalla varmaan viistoista kertaa, sekä jenkkiläinen mummo, joka oli matkassa yksin ja oli meidän lisäksi varmaan ainoa, joka ei espanjasta tajunnut juuri mitään. Onneksi mukana oli myös muutama paikallinen, jotka ilmeisesti osasivat pysyä kovana, koska vihdoin viimein meidät ohjattiin ”bussiasemalle”, jossa liput vaihdettiin Flores-yhtiön bussiin. Se oli myös ihan hieno ja uusi kaksikerroksinen auto ja täynnä perulaisia. Jostain tien varresta kyytiin nousi kaksi lähes hampaatonta rouvaa, jotka asettuivat yläkäytävälle ja avasivat valtavan sanomalehtipaperikäärön, joka sisälsi kanaa ja perunoita. Toinen rouva hakkasi kirveellä sitä kanaa palasiksi ja toinen pakkasi muovipusseihin ja myi matkustajille. Kaikki meni kaupaksi, itse emme kajonneet moiseen, oli sen verran hevin näköistä touhua. Noin kuuden tunnin päästä olimme perillä Cuscossa, jossa Raquel oli taas vastassa. Vastoin perisuomalaista tapaa hieman napisimme tuosta bussihässäkästä ja kuinka ollakaan, matkatoimsto myönsi kymmenen dollarin alennuksen. Wow. Illalla kävimme vielä syömässä Plaza San Blasin laidalla olevassa trendikkäässä lounge-ravintolassa nimeltään The Muse.

Ihan kokemisen arvoinen retki oli tämäkin, mutta sanotaanko että ei ihan hintansa väärti. Koko hässäkkä nimittäin maksoi yhteensä 450 dollaria ja se on ehkä vähän suolainen hinta siitä, että näki Titicaca-järven ja pari saarta. Lisäksi todellisuus Titicacasta ei täysin kohdannut sen mielikuvan kanssa, joka siitä alun perin oli. Loppujen lopuksi se on kuin mikä tahansa suurehko järvi, se nyt vain sattuu olemaan maailman korkeimmalla sijaitseva sellainen. Lapsuuden tarunhohtoinen mielikuva järvestä oli paljon rauhallisempi, aurinkoisempi ja ”luonnonvaraisempi” jos niin voi sanoa.

5.1.2005 (Torstai)

Sen verran oli taas matkaväsymystä ilmassa, että nukuimme tosi myöhään. Iltapäivällä saimme itsemme ylös sängystä ja otimme San Blasin aukiolta taksin, joka vei meidät kolmisenkymmentä kilometria Sacred Valleyta kohti, paikkaan nimeltä Awanakancha. Ajoimme paikan ohi jo viime torstain retkellä, mutta mieli teki mennä uudestaan kun siellä oli paljon laamoja, alpakoita ja vikunjoita. Paikka on samalla ”tehdas”, jossa paikalliset tekevät elukoiden villasta jos minkäkinlaista taminetta ym. Kyseisiä eläimiä myös syödään Perussa, mutta niitä ei tapeta ruoaksi, vaan kunhan kuolevat luonnollisesti niin sitten pataan. Taksikuski heitti meidät takaisin kaupunkiin, jossa kävimme apteekissa ostamassa lisää antibiootteja ja kävelimme Pachacuteqin (inkapäällikkö, jonka aikana valtakunta kukoisti komeimmillaan) monumentille ja myöhemmin illalla söimme vielä alpakkapihviä hienossa ravintolassa El Trucossa, jossa hintaan kuului kaksi perinteistä andien musiikkia soittavaa bändiä.

…to be continued…



maanantaina, tammikuuta 16, 2006

 
15.1.2006. Hotel Santo Tomas, San Jose, Costa Rica

Olimme tänään varmaankin elämämme hirvittävimmässä lentokonekyydissä. El Salvadorilainen firma nimeltä Taca lennätti meidät Quitosta Ecuadorista tänne Costa Ricaan. Tuntui, että kuski oli kännissä tai jotain, koko laskeutuminen oli ihan painajaista. Kaikki matkustajat olivat hiiren hiljaa ja tekivät ristinmerkkejä ja kunnes loppuviimein vaikutti siltä, että nyt ollaan turvassa, alkoi hirvittävä puheensorina. Tämä oli meidän ainoa One World-allianssin ulkopuolinen lento lukuunottamatta Galapagoksen retkeä ja pelkäsimme jo hieman etukäteen, että millaista kyytiä olisi luvassa. Toivottavasti kyseessä oli vain huono sattuma, mutta jotenkin tuntuu siltä, että jonkinlaisen laadun takaavat nuo allianssiin kuuluvat firmat.

Ajomatka vuokra-autolla San Josen kentältä oli kanssa metkaa. Pimeä tuli jo puoli kuuden aikaan ja pääsimme rattiin vasta kuuden jälkeen. Kaupungissa ei ole katukylttejä juuri missään, joten suunnistaminen oli vaikeahkoa. Pääsimme kuitenkin perille ja kuin jumalan lahjana hotellihuoneen seinästä törrötti ethernet-kaapeli. Aivan mahtavaa, pääsisimme vihdoin päivättämään matkapäiväkirjaa. Laskujen maksamiseen ja muuhun arkisähläykseen kului kuitenkin niin kauan aikaa, että jääköön se vieläkin viimeistelemättä.

Uusia kuvia löytyy kuitenkin jonkun verran fotoalbumista http://aerialballet.myphotoalbum.com

M & J

perjantaina, tammikuuta 06, 2006

 

Galapagos häämöttää



6.1.2005, Hotel Casa San Blas, Cusco, Peru

Viimeistä iltaa vietämme kodikkaassa boutique-hotellissamme Cuscossa Andeilla. Onpas tämäkin maa ollut kokemus. Suurin ihmetyksemme on ollut se, kuinka erilaisia nämä kolme Etelä-Amerikan maata ovat, missä olemme vierailleet. Matkapäiväkirja on vielä kesken, mutta toivon mukaan saamme sen tänne pian uploadattua. Huomenna suunnistamme Quitoon Ecuadoriin ja ylihuomenna Galapagos-saarille. Talvista tammikuuta.

Mr. & Mrs. Mikko

This page is powered by Blogger. Isn't yours?