aerialballet

24.2.2008. Singapore -> Bangkok -> Stockholm -> Tampere

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Taas on aika jättää haikeat hyvästit. Tähänkin tottuu. Kaksi vuotta sitten Cape Townissa oli vaikea pidätellä itkua, matkan loppuminen tuntui silloin siltä, että elämä loppuu. Viime vuonna Kambodza teki meihin niin suuren vaikutuksen että sieltäkin tuntui vaikealta lähteä pois. Nyt matkanloppumistuska ei ehkä ole ollut niin suunnatonta, Singapore kun on sellainen hubcity että jos nyt edes jonkinlaista matkustelutahtia pitää yllä niin sinne varmasti palaa vielä joskus. Malesiaan tiedämme menevämme uudelleen koska siellä olo jäi nyt niin tyngäksi Mikon sairauden takia. Uusi-Seelanti oli tällä kertaa vain pieni pyrähdys. Olemme päättäneet mennä sinnekin joskus pitkäksi aikaa, vuokrata siellä asuntoauton ja kiertää kauniin maan luonnonnähtävyyksiä hiljaiseen tahtiin. Tyynenmeren saarille voi palata vielä jos maailmanympärimatkalle vielä joskus lähtee, useat rtw-lennot kun menevät helposti sieltä kautta. Ja USA:ssakin on vielä paljon näkemättä, kuten New England ja maan keskiosan luonnonpuistot.

Toisaalta tämä matkan loppumisesta aiheutuvan tunteilun puute vähän häiritseekin. Onko niin, että kaikkeen tottuu niin, ettei mikään sitten enää tunnu miltään. Toisaalta, Lontoossa matkusteltuamme ainakin pari kertaa vuodessa siitä on muodostunut yksi osa elämää. Kaupunki on ihan yhtä rakas kuin aina ennenkin, mutta se on jo niin tuttu, että mitään suuria kiksejä sinne meneminen tai siellä oleminen ei aiheuta. Onneksi paikat eivät maailmasta matkustelemalla lopu ja meidän onneksemme meiltä on näkemättä vielä paljon kulttuureita ja paikkoja joista meillä ei oikeastaan ole hajuakaan. Niihin pääseminen on vain näillä helpoilla ja suht edullisilla maailmanympärilipuilla hankalaa, koska suurin osa lennoista edellyttää tiettyjen isojen hub-kenttien kautta lentämisen.

Emme ole vielä seuraavaa kaukomatkaa päättäneet, mutta mahdollisuuksia on rajattomasti jos vain terveys ja lompakko sallivat.

Paluumatka meni hyvin normaalisti ja ajallaan Bangkokin ja Tukholman kautta Tampereelle.

23.2.2008. Singapore

Meillä oli tarkoitus löytää kannettavaan tietokoneeseen uusi akku. Kone on kaksi vuotta vanha, uutena akku kesti 6 tuntia, nyt enää reilun tunnin. Koneiden keskimääräinen käyttöikä tämän nykyisen päivityshelvetin aikana on n. 3 vuotta. Suomessa Sonyn kannettavien akkuja lisävarusteena saa vain maahantuojalta tilaamalla ja hinnaksi saattaa tulla yli 200 euroa. Singaporen suurin tietokonetavaratalo Funan Digital Life Mall ei pidä myöskään hyllyssä mitään kannettavien tietokoneiden akkuja. Pitäisi siis mieluummin ostaa uusi kone. TODELLA JÄRKEVÄÄ !!! Koneet olisivat täysin käyttökelpoisia ainakin viisi vuotta ja jos on hyvä säkä eikä mitään mekaanista tai elektronista vikaa tule, niin vaikka pidempäänkin. Ikuinen päivittämisen pakko vain vanhentaa koneet koko ajan nopeammin ja nopeammin. Olisiko aihetta luopua moisesta kierteestä vapaaehtoisesti ??? Harkintaan menee.

Ärsytyksen laannuttua kävelimme Chinatowniin jossa vietimme iltapäivän tehden tuliaisostoksia. Chinatownin shopping mallit ovat kansanläheisempiä ja vähän suttuisempia mutta jotenkin mukavampia kuin Orchard Roadin kauppapaikat. Singaporen asukkaista 75% on kiinalaisia joten Chinatownkin on suuri. Ostosten jälkeen käppäilimme pienen lenkin ja päädyimme jälleen Boat Quayyn jossa on vieri vieressä mukavia joenvarsiravintoloita. Poikkesimme jälleen Penny Blackissa jossa nautimme myös juustolautasen.

Iltasella osallistuimme pubikävelylle joka opasti melko pienellä alueella tehdyn tepastelun aikana Singaporen historiaan ja tietenkin muutamaan pubiin joista parissa olimme jo omin päinkin käyneet. Kävimme myös Asian Civilisation Museumissa pienellä ekskursiolla. Mukana olleesta porukasta kävelyn jälkeen seuraamme jäi Australian Canberrasta kotoisin oleva James, jonka kanssa istuimme iltaa pikkutunneille saakka Molly Malonessa ja Penny Blackissa.

22.2.2008. Singapore

Singapore on saari, kaupunki ja maa. Malesia perustettiin vuonna 1963 liittämällä olemassa olevaan Malayaan Singapore, sekä Borneolla olevat Sarawakin ja Sabahin alueet. Singapore jättäytyi tästä liitosta kuitenkin pois jo heti kahden vuoden päästä 1965 ja on siitä lähtien ollut itsenäinen valtio.

Eläintarhaan menimme tänään. Se sijaitsee saaren keskiosassa ja sinne täytyy mennä ensin metrolla ja sitten vielä bussilla. Singapore Zoo on yksi parhaista näkemistämme tarhoista jossa suurin osa eläimistä tuntuu olevan hyvissä käsissä. Vain orankien pieneltä vaikuttavat asuimistot saivat meidät vähän mietiskelemään. Vietimme tarhassa koko valoisan ajan päivästä ja tapasimme jääkarhuja, sarvikuonoja, valkoisia tiikereitä, monenlaisia apinoita ja kenguruitakin vain muutamia mainitaksemme.

Paluumatkalle otimme taksin ja pyysimme sen ajaa Singaporen suurimmalle ostoskadulle Orchard Roadille. Mukava kuljettaja rupatteli koko matkan ja kehui maataan. Täytyy sanoa että yleensä tuollaista kehumista on jotenkin myötähäpeällistä kuunnella, mutta tuo kaveri ei tuntunut kyllä yhtään liioittelevan.

Orchardilla poikkesimme Bordersilla ja HMV:llä. Jos harrastaa retail therapya niin Orchard Rd on vallan oiva paikka siihen, mutta liikkeet ovat pääosin samoja kuin missä tahansa muuallakin englanninkielisessä maailmassa. Niitä on vain pienellä alueella enemmän kerralla. Onneksi sivukujalta löytyi mukava Emerald Hill jossa on vieri vieressä pieniä baareja. Kylmä Heineken maistui puiden siimeksessä Alley Barissa uskomattoman hyvältä päiväntasaajan kosteassa helteessä.

Otimme metron Somersetin asemalta ja suunnistimme Chijmes-keskittymään joka on korttelin kokoinen läjä ravintoloita ja viihdepaikkoja keskellä Colonial Districtia. Söimme Hog´s Breath Caféssa ja matkalla hotelliin piipahdimme vielä Intercontinental Hotelin aulassa olusilla.

21.2.2008. Kuching, Malaysia -> Singapore

Lento Kuchingista Singaporeen kestää vain vähän yli tunnin. Kuchingin kenttä näytti aika neuvostoliittolaiselta, ainakin jos vertaa Singaporen Changiin jota täytyy nyt vielä kolmannen kerran kehua. Otimme taksin Changista ja pyysimme ajamaan netistä varaamaamme South East Asia -hotelliin Singaporen Colonial Districtille. Lähestyessämme aluetta kuski alkoi kysellä että mistä olimme varanneet ja minkälainen hotelli meille on luvattu. Kerroimme että Lonely Planetin suosituksesta olemme varanneet keskitason turistihotellin joka on hyvällä paikalla. Kuski ei meinannut millään löytää perille vaikka meillä oli täydellinen osoite. Hotelli sijaitsee keskellä kävelykatua jossa on päiväsaikaan ainaiset markkinat. No ihmekös. Ilmeisesti ketkään länsimaalaiset eivät koskaan yövy täällä keskitason hotelleissa. Eikä siellä hotlassa kyllä muita kaukasialaista rotua edustavia ollutkaan. Singapore on Aasian yleiseen hintatasoon nähden kallis kaupunki ja meitä nyt ei vaan huvita maksaa yöstä 150 euroa jos käymme hotellissa vain nukkumassa.

Otimme parin tunnin nokoset ja lähdimme katsastamaan kaupunkia. Stamford Rafflesin brittiläiseksi kauppatukikohdaksi vuonna 1819 perustama kaupunki näytti jo ensi silmäyksellä miellyttävältä. Nykyään se näyttää pääosin todella modernilta mutta siisteys ja jämptiys viehättää jollain ihmeellisellä tavalla. Poliiseja ei näy katukuvassa, heitä on vain siviiliasuisina. Rangaistukset pienistäkin rikoksista ovat niin kovia ettei ketään huvita juuri rikolliselle polulle lähteä. Purkkaa on saanut syödä vasta parin vuoden ajan, roskaamisesta ja syömisestä julkisissa kulkuneuvoissa sekä jaywalkingista (kadun ylittäminen ei-suojatien-kohdalta) napsahtaa reilut sakot ja huumeiden kauppaamisesta saa aina kuolemantuomion.

Kävimme ensin Lot, Stock & Barrell -pubissa, söimme amerikkalaistyylisessä Seah Street Delissä, pistäydyimme tietenkin Raffles -hotellin Long Barissa nauttimassa Singapore Slingit (drinkki on muuten keksitty tässä baarissa), ja Boat Quayssa poikkesimme vielä Penny Blackissa ja Molly Malonesissa.

20.2.2008. Bako National Park / Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Aikainen herätys ja matka yhteen Borneon suosituimmista luonnonpuistoista alkoi. Puistoon mennään veneellä, järkeviä tieyhteyksiä niemimaan kärjessä olevaan puistoon ei ole. Oli hieman sateinen aamupäivä ja oppaamme Lee kertoi että välttämättä ei kannata lähteä, sillä sateella kaikki trailit ovat liukkaita ja maanvyörymiäkin saattaa tapahtua ja eläimiäkään ei aina sateella nähdä. Monet satamassa olleista turisteista siirsivätkin puistovierailua myöhempään ajankohtaan. Me päätimme kuitenkin mennä, sillä tämä olisi viimeinen päivämme Borneolla anyway. Samaan veneeseen lähti myös australialainen meidän ikäisehkö pariskunta.

Rajun laskuveden vuoksi Bakoon pääsemisessä oli omat mutkansa. Moottoriveneellä ei pystynyt ajamaan läheskään perille asti. Kuski sitten astui veneestä ja veti sitä perässään pitkän matalan osuuden ja kävelyä hiekkarannallakin jäi useampi sata metriä ennenkuin olimme perillä. Ennen lähtöämme varsinaiselle kävelytrailille ihastelimme puiston headquartersin ympärillä käyskenteleviä makaki-apinoita ja puussa asustavaa käärmeäitiä poikasineen.

Täälläkin meillä oli hyvä säkä. Lähes heti lähdettyämme trailille näimme silverleaf-apinoita ja proboscis monkey eli nenäapinoita. Kaverit pyyhälsivät puiden latvustoissa ja tuijottivat meitä sieltä yhtä paljon kuin me niitä. Todella inhimillisen oloisia tyyppejä ovat nämä nenäapinat. Lajia tavataan ainoastaan Borneon saarella. Orankeja taas elää sekä Borneolla että Sumatran saarella Indonesiassa.

Varsinainen walking trail oli aika ryteikköä, välillä joutui kiipeämään puiden juuria pitkin ja välillä sai varoa ettei liukastu liukkailla kivillä sukkuloidessa. Pikkusen ehkä hurjaa touhua varsinkin jos on toissapäivänä päässyt sairaalasta, mutta ei liian rankkaa kuitenkaan. Määränpäässä Telok Baku-poukamassa pidimme mukavan huilitauon merenrantaan rakennetussa majassa.

Käveltyämme samaa reittiä takaisin meitä odotti vielä buffet-ruokailu. Sairaalaruoan ollessa vielä tuoreessa muistissa malesialainen ruoka ei vieläkään ihan saanut vettä herahtamaan kielelle. Näimme vilauksen myös puistossa asuvasta valtavasta siasta ennenkuin lähdimme veneellä takaisin satamaan josta bussikuljetus hotellille lähtee. Tällä kertaa vesi oli taas noussut ja venekyyti oli ehkä hurjinta mitä olemme kokeneet vesillä. Välillä vene lensi aaltojen välissä ja kuski todellakin ajoi laineiden harjalla. Näytti siltä, että homma vaatii jonkun verran harjoittelua ennen kuin turisteja pääsee kyytiin. Bakon retki oli ehdottomasti yksi koko matkan helmistä. Onneksi kerkisimme tekemään sen.

Hotellilla hetken elbailtuamme kävelimme Kuchingissa Sarawak Riverin rantaa pitkin. Kuchingin kaupunki vaikuttaa todella nätiltä ja esimerkiksi tuo rantabulevardi on hienosti rakennettu ja sen varrelle pystytetään iltaisin lukemattomia kojuja jotka myyvät syötävää ja juotavaa. Pistäydyimme Main Bazaar-kauppahallissa joka myy lähinnä matkamuistoja ja vaatteita, istuimme muutaman oluen ajan Khatulistiwa Caféssa ja myöhemmin söimme Orchid Garden -ravintolassa välttävät illalliset ja nautimme erinomaiset Longhouse-cocktailit lobby barissa.

19.2.2008. Damai Beach -> Semenggok Wildlife Reserve -> Holiday Inn, Kuching

Hieman jäi harmittamaan lähteä Damai Beachin hotellista kun emme kerinneet siitä oikeastaan yhtään nauttia. Hotellissa olisi ollut kaikki mahdolliset fasiliteetit, runsaasti ravintoloita ja sieltä olisi ollut helppo varailla ja toteuttaa retkiä Borneon eri nähtävyyksiin. No, eipä sitä sairautta kai voi koskaan ennustaa, se tulee jos tulee paikkaan ja aikaan katsomatta.

Matahari Toursin ylitsepursuavan nauravainen opas haki meidät matkalle Semenggokin wildlife reserveen joka pitää huolta villeistä orangeista. Orangit tarvitsevat vuodenajasta riippuen ylimääräistä ihmisen antamaa ravintoa pärjätäkseen hyvin supistuneilla / supistetuilla elinalueillaan. Oli hienoa seurata kun kaverit tulivat ruokailemaan. Mahtavia otuksia olisi tuijottanut mielellään vaikka kuinka pitkään. Meillä kävi hyvä säkä, nimittäin näimme ainakin 6 eri orankia. Joskus ne eivät saavu syömään lainkaan jos niillä on ruokaa riittävästi omasta takaa.

Käkättävä opas heitti meidät sitten matkatavaroinemme Kuchingin Holiday Inniin. Uskaltauduimme lobby bariin nauttimaan pitkästä aikaa yhdet oluet. Teimme pikaisen kävelyn hämärtyvässä kaupungissa ja ruokailimme viereisen Crowne Plazan ravintolassa.

18.2.2008. Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Mikko:

Lääkäri kävi heti aamulla kertomassa ilouutisen että kuume ja verenpaine ovat laskeneet siinä määrin että voin häipyä. Sain mukaani kasan lääkkeitä ja Jarna kävi sairaalan toimistossa maksamassa kohtuullisen laskun jonka onneksi saa vakuutuksesta takaisin. Otimme taksin ja istuessani takapenkillä minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt vankilasta. Tosin en ole koskaan ollut vankilassa, mutta luulen, että kokemuksessa voi olla jotain yhtäläisyyttä.

-----------------------

Hotellimme lähistöllä Damai Beachilla sijaitsee myös Sarawak Cultural Village, joka on yksi "pakollisista" nähtävyyksistä lähialueella. Vaikka Mikon olo oli vielä vähän ankea niin päätimme lähteä jotta kerkiäisimme muutamassa päivässä nämä ihan pakollisimmat kohteet nähdä Borneolla. Villageen oli rakennettu tyylikkäästi Sarawakin kaikkien kansojen asumuksista autenttinen näyttely. Tarjolla oli ns. pitkätaloja jotka ovat täällä päin suosittuja asuintapoja. Yhdessä talossa saattaa asua sata ihmistä tavallaan saman katon alla. Taloissa oli myös kyseisten kulttuurien edustajia kertomassa tavoistaan ja historiasta. Mikko kokeili puhallusputkella ampumista ja Jarna houkuteltiin mukaan perinteiseen tanssiin/leikkiin jossa piti väistellä liikuteltavia puukeppejä. Kierroksen lopuksi oli tarjolla vielä puolen tunnin teatteriesitys jossa oli paikallista musiikkia ja tanssia. Kulttuurikylä on kyllä hienosti rakennettu ja se on erittäin suositeltava nähtävyys jos täällä päin liikutte.

Illalla kävimme syömässä hotellimme Café Satang -ravintolassa pizzat. Kokemus oli tervetullut tuon paripäiväisen paastoamisen jälkeen.

Varasimme tänään myös huomiseksi matkan Semenggok Wildlife Reserveen, jossa yleensä näkee orankeja.

17.2.2008. Timberland Medical Centre, Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Mikko:

Minusta otettiin verenpaineen mittauksia pitkin päivää. Jarna kävi hakemassa vähän luettavaa ja syötävää läheisestä ostoskeskittymästä. Aika ei ole varmaankaan koskaan kulunut niin hitaasti kuin tänään. Muilla oli ilmiselvästi hauskaa koska me toimimme samalla nähtävyyksinä. Sänkyni oli huoneen perällä ikkunan vieressä. Kaikki vierailijat ja muut potilaat kävivät katsomassa meitä. Sängyn ympärille sai vedettyä kyllä verhon, mutta nenäkkäimmät vetivät senkin syrjään. Nyt tiedämme mitä on olla erilainen.

Tosiaan muuten puitteet olivat ihan ok, lääkäri selkeästi asiantunteva ja muu henkilökuntakin pääosin oikein mukavaa, mutta ruoka !!! Sairaalaruoasta nyt tunnutaan valittavan missä päin maailmaa tahansa, mutta katson nyt oikeudekseni arvostella tätä moskaa mitä Timberlandissa tarjottiin. Ensinnäkin safka oli lähes kylmää, aina oli muovikelmuun pakattu kasa riisiä ja jotain lientä jossa oli kananpaloja. Tosin noista paloista n. 98% oli luuta joten mä en oikein lämmennyt tälle kulinaariselle nautinnolle. Kaikenlisäksi koko hoito oli maustettu jollain korianterin tapaisella, jota inhoan. Pelkkä hajukin alkoi oksettaa tämän päivän iltana niin että meinasi itku päästä. Mietin että jos en saa syötyä tai nukuttua niin sairaalassa olo on melko turhaa. Päätin että jos en huomenaamuna pääse pois niin lähden väkisin. Illalla oli taas sama vierailurumba ja minä kihisin kiukusta.

16.2.2008. Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Ja ei se kuume laskenut vieläkään. Iltapäivällä päätimme ottaa taksin ja matkata Lonely Planetin suosittelemaan Timberland Medical Centreen.

Mikko:

Ulkomailla lääkäriin lähteminen on mulle ainakin jonkin asteinen kynnys, mutta nyt tuntui siltä että tämä tauti ei ilman kovempia lääkkeitä lähde mihinkään. Nyt jälkeenpäin kirjoittaessa ajattelen, että olisi pitänyt mennä sinne jo paria päivää aiemmin.

Kiinalainen lääkäri vaikutti pätevältä ja tuntui näkevän jo silmistäni että mistä on kysymys. Verenpaine oli noussut myös yllättävän korkeisiin lukemiin ja sen vuoksi lekuri päätti ottaa minut tarkkailuun sairaalaan. Onneksi Jarna sai jäädä sinne myös kanssani. Eipä tullut otettua hotellista mitään lukemista mukaan eikä hospitaalissa ollut myöskään ensimmäistäkään telkkaria, ja olisi olo varmasti ollut muutenkin yksinäinen. Ystävällinen hoitsu toi Jarnalle sitten sellaisen natisevan lepolassen ja petivaatteet, hyvä niin. Sain sitten antibiootteja ja hirveän kasan muitakin lääkkeitä joista en edes tiennyt mitä ne olivat. Olo alkoi helpottua lähes heti. Nukkuminen oli vain hankalaa koska sänky ei ollut mikään ergonomisen suunnittelun riemuvoitto ja vierailevat kiinalaiset pitivät meteliä yli yhteen asti yöllä. Niin, siis suurin osa Sarawakin osavaltion asukkaista on kiinalaista alkuperää. Heistähän monet ovat kauppiaita ja koska kaupat sulkevat ovensa vasta myöhään illalla heillä on aikaa tulla sairaalaan vierailemaan vasta lähempänä puolta yötä. Välillä tuntui että potilashuoneessa oli ainakin 60 henkeä.

15.2.2008. Holiday Inn, Damai Beach, Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Tämä päivä meni edelleen kuumeen kourissa hotellin sängyssä. Ulkona oli melko synkkää ja valtava myrskytuuli ajoittain piti pelottavaa meteliä. Lämmintä siellä pihalla silti oli, eikä hirveästi satanutkaan. Sisältä katsottuna ulkoilman tila näytti paljon synkelmältä. Onneksi tv:stä näkyi joku Star Cinema-kanava josta tuli ihan säällisiä elokuvia koko päivän. Tuli nähtyä ainakin "Walk the line" ja scifisplatteri "Slither". Jarna kävi hakemassa välillä syötävää hotellin delistä. Tavallaan ihan kiva lepopäivä jos Mikon 36:n ja 39:n välillä poukkoilevaa kuumetta ei lasketa. Päätimme lähteä huomenna lääkärin pakeille jos aamulla vielä on lämpöä.

14.2.2008. Singapore -> Damai Beach, Kuching, Sarawak, Malaysian Borneo

Changin kenttä todellakin on erinomainen. Jokaisessa pisteessä on tarpeeksi henkilökuntaa, jonottamaan ei joudu paria minuuttia pidempään. Turvatarkastus on vasta jokaisella gatella erikseen joten sitä hillitöntä hässäkkää ei tule missään vaiheessa. Ostos- ja ravintolakäytävät ovat kotoisan avaria, kokolattiamatto ja lämmin sisustussuunnittelu tekee uskomattoman paljon verrattuna yleiseen kliinisyyteen mikä länsimaailman kentillä yleensä vallitsee.

Mikko:

Päätin että jos kuumetta vielä tänään on niin sitten täytyy ottaa se lääkärini suosittelema kahden päivän paussi tosissaan ja maata vain sängyssä juoden litrakaupalla nesteitä ja syömällä lähes yliannostus parasetamoolia. Taksimatka Kuchingin kentältä Damain hotellialueelle kesti lähes tunnin ja kun pääsin lysähtämään sängylle, kuumetta oli jo 39. Kunnon unet ja lääkkeet helpottivat jälleen oloa niin että illalla tuntui taas lähes terveeltä pientä nuhaa lukuun ottamatta. Kävimme myöhemmin sentään hotellin yhteydessä olevassa Trees Caféssa illallisella.

13.2.2008. Auckland, New Zealand -> Changi Village, Singapore

Hyvin nukutun yön jälkeen flunssa oli tipotiessään, ainakin siltä tuntui. Vähän ehkä höntti olo. Palautimme auton ja lähdimme kohti uusia seikkailuja jälleen kymmenen tunnin lennolla Singaporeen. Emme olleet tarkistaneet tuota lentoaikaa ja jotenkin oli sellainen mielikuva ettei matka voi olla niin pitkä, mutta Australiasta ja Uudesta-Seelannista puhuttaessa mittasuhteet ja etäisyydet ovat joskus vaikeasti arvioitavissa. No, koneessa oli aikaa katsoa elokuvia ja kuunnella musiikkia.

Changi Airportia ei turhaan ole ylistetty maailman tehokkaimmaksi. Koneen touchdownista meni ehkä 15 min ja olimme jo taksissa matkalla hotelliimme joka sijaitsee ihan kentän lähistöllä. Harmi että tässä hotellissa oleilua tuli vain vähän aikaa. Tarjolla olisi ollut spata ja monia erilaisia ravintoloita sun muuta. Päätimme käydä Singapore Slingit juomassa kuitenkin yömyssyksi.

Ja kyllähän se kuumekin sitten taas nousi.

12.2.2008. Opononi -> Auckland, New Zealand

No niin, olisi pitänyt varmaankin hoitaa se orastava flunssa pois. Mikko heräsi aamulla yli 38 asteen kuumeeseen. Jarna kävi neuvottelemassa extended check-outin ja lähdimme vasta yhden aikoihin ajelemaan, jotta jäisi aikaa levätä. Edelleenkin kuumeen sai laskemaan aina Panadolilla sun muilla, mutta sepä nousi päivän aikana moneen kertaan uudelleen.

Jaksoimme kuitenkin käydä vielä Omaperessa turisti-infossa jossa pyörii nonstoppina dvd:lle koostettuja vanhoja filmejä Oposta. Suomestakin hyvin tuttuun 50-luvun tyyliin tehdyt dokumenttifilmit olivat hauskoja ja liikuttaviakin. Mistä kumpuaa se ihmisen uteliaisuus kaikkea "erilaista" kohtaan? Näytti huvittavalta kun pieneen parinsadan asukkaan kyläskuntaan tulee bussilasteittain väkeä katsomaan lasten kanssa leikkivää delfiiniä.

Ajoimme edelleen saaren länsipuolta hiljalleen kohti Aucklandia. Matkan varrella poikkesimme katsomassa Tane Mahutaa, maailman suurinta kauri-puuta. Australiassa ja Amerikassa olemme nähneet muutamia todella isoja puita mutta tämä oli ihan eri kaliiberia. Sykähdyttävä näky. Koko Pohjois-Saaren pohjoinen osa oli aikoinaan kaurien peitossa, mutta brittiläiset "hyödynsivät" lähes kaiken maan tasalle ja kaurista tehdyt huonekalut ja muut esineet olivat ylen suosittuja Viktoriaanisessa Englannissa ja Uuden-Seelannin ylimystön kesken. Tästä kaikesta kertoi myös lähellä Whangareita Mahakoten kylässä oleva Kauri Museum. Mielenkiintoisesta museosta ostimme matkamuistoksi myös kaurista tehdyn moalinnun.

Viimeiset siemaisut vuoristoisia "Middle-Earthin" maisemia. Mikolla alkoi jo olla vähän tuskalliset oltavat kun lähestyimme Aucklandia. Kaupungin hotelleissa oli kova käyttöaste tänään jostain syystä, mutta saimme viimeisen huoneen Green Park Motellista Mt. Edenin ja Epsomin kaupunginosien tuntumasta. Kävimme naapurihotellissa syömässä illallisen ja pakkailimme huomista lentoa varten ja toivoimme että tuo kirotun flunssa menisi ohi.

11.2.2008. Kaitaia -> Cape Reinga -> Opononi, New Zealand

Tankki täyteen bensaa ja Kaitaiasta vielä satakunta kilometriä pohjoiseen Cape Reingaan, Maorien pyhälle alueelle, jossa he uskovat kuolleiden ihmisten sielujen erkaantuvan lopullisesti. Kaitaiasta lähdettyämme maisema muuttui vähitellen aina vain autiommaksi, gsm-kenttä hävisi ja kauppoja ja bensa-asemia ei enää näkynyt. Lukemattomat turistibussit tekevät kuitenkin päivittäin matkoja Cape Reingaan. Paikka on kyllä ihan hieno, mutta pahasti turistoitunut. On näissä maan "äärissä" ja merien yhtymäkohdissa kieltämättä aina jotain mystistä ilmassa.

Vierailumme oli aika lyhyt, kävimme vielä paluumatkalla katsomassa Ninety Mile Beachin hiekkadyynejä. Taas yksi lisä Uuden-Seelannin hyvin monimuotoiseen luontoon.

Söimme Awanuissa lounaan Big River Caféssa ja jatkoimme kohti etelää saaren länsipuolelta. Kohukohun ja Rawenen väli täytyi mennä lautalla ja osuimme paikalle vähän liian ajoissa joten lauttaa odotellessa kerkesi ottamaan hyvät tirsat. Mikko nukahtikin samantien, liekö vieläkin orastavalla flunssalla jotain tekemistä asian kanssa.

Saavuimme alueelle jossa on lähekkäin kaksi pientä asutuskeskusta, Opononi ja Omapere. Kartoitimme majoitusvaihtoehtoja ja kävimme Omaperessa näköalakävelyllä niemenkärjessä josta koko alue näkyi mahtavasti. Majoituimme sitten Opononiin.

Opononi tuli tunnetuksi kesällä 1955-56 siitä kun villi delfiini ilmaantui kaupungin lahdenpoukamaan ja alkoi leikkiä siellä uivien lasten ja kalastajien kanssa. Kaupunkilaiset ristivät eliön Opoksi ja uutinen kiiri kohta kautta maan ja näin Opononin township sai oman osansa "of 15 minutes of fame". Kaupunkiin valui turisteja bussilasteittain katsomaan tätä luonnonoikkua. Kesän lopulla Opo-parka löydettiin kuitenkin rantakivien välistä kuolleena. Ehkä se unohti tärkeät delfiinin taitonsa oltuaan liikaa ihmisten kanssa. Monien lasten mieliin tapaus jätti takuulla silti lämpimät muistot. Opo on haudattu kaupungin rantatien läheisyyteen ja viereen on pystytetty myös patsas "Opo, the friendly dolphin".

Hotellimme oli tällä kertaa oikein kunnon "motel unit" kaksine makuuhuoneineen ja keittiöineen. Lisäksi takaterassilta oli aurinkoiset näköalat merelle ja kerkisimmehän hetken loikoilla viltillä takapihan nurtsilla. Auringon laskiessa menimme rantaravintolaan ensin oluelle ja sitten syömään. Mukava paikka ja kiva ilta.