aerialballet

4.2.2008. Nuku´alofa, Tonga -> Auckland, New Zealand

Kyllähän se Waterfront Café avattiin illaksi ja söimme siellä itsemme ähkyiksi maukkaasta juustokuorrutetusta kalasta.

Viimeinen Tongan aamiainen. Pakattiin ja setvittiin hotellilasku. Kerkesimme vielä istumaan verannalla ja katselemaan naapurin koiria kun ne vahtivat reviiriään ulkopuolisilta lajitoveritungeksijoilta. Hyvästelimme Johnin ja Melin, isäntäpariskunnan. Oli haikea lähtö vaikka suhtautuminen Tongaan olikin ristiriitainen. Kaikkeen tottuu, sanotaan. Totta ainakin meidän kohdalla on se, että n. kolmessa päivässä tottuu paikkaan kuin paikkaan ja sen jälkeen siellä on helppo olla ellei kohde ole aivan onneton. Tongassa viehätti loppujen lopuksi kaikkein eniten se, ettei siellä tarvinnut tehdä mitään. Turistitekemistä on niin vähän, että on melkein pakko antaa vain kaiken olla. Huilata, kerrankin.

Kolmen tunnin lento Aucklandiin olikin sitten mielenkiintoinen. Ensin viereiseen penkkiriviin saapui polynesialainen äiti neljän pienen lapsen kanssa, jotka huusivat (tai paremminkin rääkyivät) enemmän tai vähemmän koko matkan. Sitten selkämme taakse tuli kolme kehitysvammaista aikuista kukin oman hoitajan kanssa. He eivät osanneet puhua, mutta asiaa heillä tuntui olevan silti kovasti. Joku heistä myös taisi tehdä tarpeensa on the spot. Lennon aistimaailma oli todella erikoinen. Tadaa, Timmy….

Uuteen-Seelantiin saapumisessa on omat kommervenkkinsa. Immigration-jono oli pidempi kuin USAssa ja sen jälkeen vielä matkatavaroiden syynäys. Maahan ei saa tuoda mitään orgaanista alkuperää olevaa tuotetta. Me ostimme Tongalta pari puuveistosta jotka piti ilmoittaa siltä varalta että niissä olisi jotain ei-sallittua. No, ne kelpasivat koska ne oli pintakäsitelty. Pari vuotta sitten menetimme Galapagos-saarilta ostamamme kaarnaiset patsas-alustat koska niitä ei oltu käsitelty. Lupasivat ensin lähettää ne Suomeen, mutta sitten sähköpostikeskustelussa ilmeni että lähetys olisi maksanut ihan järkyttävästi joten annoimme heille luvan tuhota nuo kaarnanpalaset. Tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta ymmärrämme Uutta-Seelantia. Maa on Suomen ohella varmasti yksi maailman puhtaimmista, ja he suojelevat ekosysteemiään tiukin ottein. Heillä on huonoja kokemuksia opossumeista, joita taannoin tuotiin maahan Australiasta turkismetsästystä varten. No pikku-possumit sitten levisivät silmänräpäyksessä ja ne ovat sekoittaneet saarten haurasta ekosysteemiä siitä lähtien. Uudessa-Seelannissa on siis luvallista vihata opossumia ja kansaa kehotetaankin ostamaan eläimestä tehtyjä turkiksia ym. tuotteita. Vielä ei ole löydetty keinoa päästä lajista kokonaan eroon. Tämä surullinen tapaus on vain yksi esimerkki siitä, kuinka vieraita organismeja ei pidä istuttaa muualle. Suomessakin vesikot ovat sukupuuton partaalla, koska Pohjois-Amerikasta tuodut turkistarhoista karanneet ja päästetyt minkit ovat vieneet raukkojen elintilan. Australiassa yli 8000 vuotta sitten aasialaisten kalastajien mukanaan tuomat dingot ovat villiintyneet ja tappaneet sukupuuttoon lukuisia maanisäkkäitä siitä lähtien.

Saapuminen länsimaisen sivistyksen ulottuville tuntui hetken aikaa erikoiselta. Auckland on hieno vetten ympäröimä pääkaupunki. Vaikka kaupungissa asuu neljäsosa koko kansasta, n. miljoona ihmista, se tuntuu hyvin pikkukaupunkimaiselta. Kävelimme illalla pääkadulla ja se on kuin Hämeenkatu, kaupat menevät kiinni aikaisin, vain muutama kebabbi ja pubi on auki. Ilmastokin on kuin Suomen kesän. Tavallaan lämmintä, joskus kuumaakin, mutta heti kun aurinko menee piiloon niin saa alkaa kaivaa lisää vaatetta. Ja sateen mahdollisuuskin on aina.

Kävimme parilla Speights –oluella London Barissa ja illalla kävimme katsomassa Jason Reitmanin ohjaaman hyväntuulisen kasvukertomuksen ”Juno”.